Nyt 66-vuotias Aki Kaurismäki ohjasi ensimmäisen elokuvatrilogiansa Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö vuosina 1986-90 kansainvälistä mainetta hiljalleen kasvattavana kotimaisen elokuvan outolintuna.

Rane Aunimo

Demokraatti

Toinen trilogia koostuu vuosien 1996-2006 aikana valmistuneista elokuvista Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot, jotka sinetöivät hänen asemansa eurooppalaisena ohjaajatähtenä.

Olen kyllä kehunutkin mutten ylistänyt Kaurismäen uudempia elokuvia, vaikka hänen suosionsa on maailmalla vain kasvanut pitkin 2000-lukua.

Voinee väittää, että nimenomaan ulkomailla hänen teoksensa ovat saaneet kaikkein suopeimman vastaanoton, vaikka toki Suomessakin ymmärtäjiä on riittänyt.

Mies vailla menneisyyttä -klassikon (2002) jälkeen ohjaajan työt ovat tuntuneet muotopuhtailta mutta hiukan elottomilta. Ohjaaja on halunnut pelkistää, ja mukana on mennyt puhdasta tunnettakin.

Hollywoodin jättiläistuotantojen masentamille mannereurooppalaisille Kaurismäen elokuvat ovat kuitenkin säilyttäneet myös eksoottisuutensa, tietyn kiehtovan vierautensa, ja harvat julkiset esiintymisensä värikkäästi hoitava ohjaaja on tukenut tulkintaa täysin siemauksin.

Keväällä Kaurismäki häipyi Cannesin elokuvajuhlilta pakollisten velvoitteiden jälkeen, eikä jäänyt vastaanottamaan festivaalien kolmospalkintoa. Ura ei saanut suurta kruunua Kultaisesta palmusta, mutta tänään hänen 19:s pitkä fiktioelokuvansa valittiin mukaan Oscar-kisaan.

MEILLE suomalaisille Kaurismäen elokuvat ovat jo pitkään edustaneet tuttuutta, jota turvallisuudeksikin voi nimittää. Elämme kokemusperäisesti ”Akilandiaa”, vaikkei ohjaajan luoma maailma ole sellaisenaan totta vaan täynnä tahallisia anakronismeja, historiallisia epätarkkuuksia. Me näemme sen hellyttävän nostalgisena mutta vähän tuoreuttaan menettäneenä.

Kun lavasteet ja vaatteet ovat menneiltä vuosikymmeniltä, mutta radiosta kuuluvat päälleliimatun tuntuiset sotauutiset Ukrainasta, katsomme todellisuutta, joka on enemmän tunnelma kuin reaalinen tila. Siinä universumissa on savuisia baareja ja kulahtaneita jukebokseja mutta myös Pasilaan nousevaa modernia ostos- ja asuntohelvettiä.

Tunnistettavuus voi merkitä monelle suomalaiselle myös liiallista toisteisuutta. Me todellakin olemme nähneet, tunteneet ja kokeneet tämän ennenkin. Tuolla on Matti Pellonpää ja tuolla Kati Outinen – vaikka heitä ei uuden elokuvan Helsingissä missään näykään.

Jussi Vatanen ja Alma Pöysti muistuttavat niin paljon edeltäjiään, että he voisivat olla Pellonpää ja Outinen, ohjaajan kansainvälisen läpimurron Varjoja paratiisissa (1986) päänäyttelijät. Sekin oli duunareiden rakkauselokuva.

Mikään ei muutu ja toisaalta kaikki muuttuu.

Kuolleet lehdet (2023) kokoaa Kaurismäen nelikymmenvuotista tuotantoa, mutta sen ei ole tarkoitus olla ohjaajan viimeinen. Tiedä häntä. Ohjaaja puhuu yhtä, tarkoittaa toista ja merkitsee kolmatta. Vain aika kertoo, kuinka on.

Kirveellä veistettyjä naamoja vilisee tälläkin kertaa valkokankaalla: Laitakaupungin valojen (2006) Janne Hyytiäinen ja Maria Heiskanen, Suomi-elokuvan suuri työmies Matti Onnismaa, jopa Martti Suosalo.

Ja tietysti Sakari Kuosmanen, joka lausuu Kaurismäen sanoja paremmin kuin kukaan muu, mutta saa niitä nyt vain muutaman.

Nuoremman polven palkittu suomalaisohjaaja Juho Kuosmanenkin seisoskelee kapakan yleisössä, mutta cameo ei liene vielä kapulanvaihto, sillä tekijälupaus vilahti jo Kaurismäen edellisessä elokuvassa.

MUSIIKKI korostuu kerronnassa, nimikappale on Olavi Virran levytys. Badding laulaa ääninauhalla ja apaattinen nykysuosikki Maustetytöt baarin lavalla.

Elokuvaviittaukset ovat yhtä ilmeisiä: aikalaiskaveri Jim Jarmusch, Bresson, Godard ja koira, jonka nimi on Chaplin.

Yhteiskunnalliset teemat köyhien ja kurjien solidaarisuudesta eivät ole nyt yhtä näkyvästi pinnalla kuin monta kertaa aiemmin. Ketkujen yrittäjien ja nollasopimusten sijaan yllättävän suureen rooliin nousee kuningas alkoholi.

Vatasen esittämä hiekkapuhaltaja Holappa juo kuulemma masennukseensa, jonka syy ja seuraus on juominen. Pöystin Ansaa kohdellaan työelämässä kaltoin, mutta tämä on omanarvontuntoinen.

Aina häntä ei ymmärrä, koska kiintymystä Holappaan ei luulisi edes syntyvän. Ryypiskelevällä miekkosella on elämänhallintaongelma, jota rakkaus tuskin parantaa, ja Ansa kantaa perhetraumaa.

Käsikirjoitus uskoo ehkä hitusen liikaa ihmiseen silloin, kun ei olisi syytä. Kenties ohjaaja on iän myötä pehmentynyt. Sellaista sattuu.

Poliittisesti latautunut Toivon tuolla puolen (2017) oli samalla Kaurismäen optimistisin elokuva, mutta nyt sama pakasta kiskaistu toiveikkuus ulottuu pieniin rikkinäisiin ihmisiin, joilla voi olla vain toisensa. Holappa möhlii monta kertaa olematta erityisen sympaattinen, mutta Ansa jaksaa uskoa.

Niin, usko, toivo ja rakkaus, ilman kristillisyyttä.

KANSAINVÄLISET kriitikot pitivät äskettäin Kuolleita lehtiä vuoden parhaana elokuvana koko maailmassa. Elossa olevista suomalaisista taiteilijoista kenenkään ura ei kestä vertailua Kaurismäkeen.

Itse en silti nosta Kuolleita lehtiä ohjaajan laajan tuotannon avainteosten joukkoon. Minulle niitä ovat rouheammat ja tavoillaan myös hauskemmat Tulitikkutehtaan tyttö, mustavalkoinen mykkäfilmi Juha (1999) ja Mies vailla menneisyyttä. Ohjaajan komposioita, värisilmää ja ylipäänsä ehdotonta tyyliä toki arvostaa, mutta muotoon ei saisi rakastua liikaa.

Kuolleissa lehdissä on sydän, mutta se lyö verkkaisesti.

Kaurismäki tuottaa tehtaan takuulla perinteiselle filmille kuvattua Suomi-lakoniaa. Sitä saa mitä tilaa muttei nyt yhtään enempää.