Maria Callaksen poikkeuksellinen rooli myyttisenä Medeiana Pier Paolo Pasolinin vuoden 1969 elokuvassa eksyy hiukan mieleen Anna Erikssonin uudesta elokuvasta E (2025).

Siinä Eriksson näyttelee naista, joka viruu mustassa harsomaisessa vaatteessa loputtoman hiukan keskellä. Naisen kasvot ovat pitkään piilossa.

Tapahtumaympäristö ei ole mikä tahansa autiomaa vaan Todellisuuden Autiomaa. Nykymaailman tilaa symbolisesti pohtivien teemojen ja tiheiden kulttuuriviitteiden maailmasta Eriksson haluaa taidettaan ammentaa.

Sitten painutaan autiomaahan ja siellä pysytään. Aavikolle aika moni elokuva on eksynyt, ja niin tuppaa käymään E:llekin. Se on vahva sielunsukulainen Rax Rinnekankaan Maailman viimeiselle kirjakaupalle (2017).

OMA KYSYMYKSENSÄ olisi, miksi kohun aiheuttaneen poliitikon yleensäkin pitää mennä häpeämään, kadota keskuudestamme? Siihen E ei oikeastaan vastaa, kun se yrittää vastata johonkin suurempaan.

Vaikka E:n askeettinen, kuiva miljöö on vahvasti eksotisoitu ja epätodellinen (hiekan keskellä seisoo puhelinkopin raato, jossa soi puhelin), alkaa katsoessa silti miettiä myös autiomaan kulttuurihistoriaa.

Niille, jotka elävät sen armoilla, kyse on selvitymistaistelusta ja sukupolvelta toiselle siirtyvästä perimätiedosta.

Hiljattain televisiossa nähdyssä Matteo Garronen elokuvassa Io capitano (2023) kuvattiin Eurooppaan suuntaavien kokemattomien ihmisten vaarallista ja joillekin kohtaloksi osoittautuvaa matkaa halki kuuman hiekan.

E:ssä autiomaa taas merkitsee pakopaikkaa ”kaiken nähneen” eurooppalaisen eksistentiaaliselle kriisille.

Auteuriksi häpeilemättä itsensä tittelöineen Erikssonin mielestä tarinaan pohjautuva elokuvakerronta on tiensä päässä. Hän haluaa tehdä tulevaisuuden elokuvaa.

Aika ajoin aina joku elokuvataiteilija lausuu samat sanat. Siitä huolimatta monet parhaimmista ja kestävimmistä elokuvista yhä tavalla tai toisella kertovat tarinoita.

Liekö Erikssonin tyyli saanut niin monet kriitikot (nyt minutkin) varpailleen siksi, että se muistuttaa menneistä. Hieman W:n tai E:n tapaisia elokuvia ainakin itse joskus kaavailin mielessäni 1990-luvun alussa Godard-innostuksen vallassa. Enää en ehkä sellaisia tekisi, vaikka välineitä olisikin.

PINNALTAAN E vaikuttaa visuaalisesti hallitulta ja vapaasti assosioivalta elokuvalta. Vaikka Eriksson laittaa selvästi itsensä täysillä likoon, hän jää kuitenkin taiteilijana itse varsin etäiseksi, lukuisten tietoisten vaikutteidensa ja esikuviensa vangiksi.

Avantgardistien joukkoon hän haluaa, mutta omin merkitysviidakko ei estetisoidu luontevasti, eikä Todellisuuden Autiomaan tematiikka kaksoisolentoineen selkiydy.

E on elokuva, jollaista ei olisi voinut kuvitella vielä 1900-luvun kaupallisessa ohjelmistossa. Sikäli se ei ole mitään tulevaisuuden elokuvaa vaan tämän hetken elokuvaa. E:tä tuskin levitettäisiin näin, ellei takana olisi Erikssonin valmis maine kiistattoman lahjakkaana laulajana ja muusikkona.

Kokeellisemman elokuvan kentällä Eriksson ei kuitenkaan E:nkään jälkeen ole erityisen ainutlaatuinen tekijä. Tai tavallaan on – siinä, että hän tavoittelee elokuvillaan jotain niin poskettoman poikkeuksellista, ettei sellaista olisi koskaan ennen nähty.

Olisin kyllä halunnut tykätä E:stä, sillä Erikssonin tapa ottaa paikkansa varsin erilaisilta kulttuurin kentiltä on oloissamme myös rohkeaa ja innostavaa, lupaavasti määritelmiä pakenevaa asettumista.