Kaikki taiteilijat haluavat töilleen yleisöä, mutta Frans Mäntymäen eli musiikintekijä Herra Ylpön elokuvaa ei ole tehty katsojamäärät mielessä. Tällaiselle teokselle aika ei ole koskaan otollinen.

Se on epäkaupallisuudessaan samaa sarjaa laulaja Anna Erikssonin ohjaaman kirjaintrilogian kanssa. Säätiön tuotantotukea teokselle ei herunut, joten kyse on käytännössä kotimaisesta indie-ohjauksesta.

Tuottajaportaasta löytyy silti yllättävä nimi, Jari Sarasvuo, ja elokuvaa markkinoidaan Aki Kaurismäen myyntipuheella.

Haastatteluissa hän on kertonut prosessin hinnaksi kaksi perhettä. Niistä edellisen kaatumista Kronos Kairos (2025) päällisin puolin myös käsittelee.

TAIDE-ELOKUVAN kuvaston Ylppö on omaksunut käyttöönsä jopa niin, että ensimmäisten minuuttien aikana herää toivo uudesta mestariteoksesta.

Pilvet vyöryvät yllemme kuin Koyaanisqatsissa (1982) ja HRDMNN:n koliseva musiikki enteilee maailmanloppua.

Elokuva on kuvattu Espanjan Andalusiassa. Vuoristoa, kuivaa maastoa, kiveä ja pölyä. Teos on tietysti mustavalkoinen.

Perinteistä juonta ei ole vaan kohtaukset ovat enemmänkin mielentiloja.

Dialogia on vain vähän ja elokuvaa katsoessa tulee ajatelleeksi, tarvitaanko sitä lainkaan.

Elokuvan visuaalinen taikamaailma ja anonyymi illuusio särkyy latteista, arkisen karkeuden sävyttämistä vuorosanoista. Puhtaana kuvallisena esityksenä olisin luultavasti nauttinut elokuvasta enemmän.

Ohjaajan alter ego on maisemaan sopimaton hämmästys: valkoiseen, tahriutuneeseen verryttelyasuun pukeutunut silmälasipäinen mies, joka voisi olla Darude. Häntä esittää raumalainen DJ Protoni Järvinen.

Kun nainen (Mira Luoti) jättää, miekkonen vajoaa ahdistukseen ja pimeyteen.

PERINTEINEN tulkinta teemasta kulkisi lumihangen, poliisin ja viimeisen erheen latua.

Herra Ylpön tarina on ehkä surrealistinen mutta suomalaisen miehen synkkyyden eetoksen mukainen.

Mies mittelee ja ottelee haastajansa kanssa, etsii ja saa apuakin. Tinnitus on silti suistaa järjiltä.

Pingispallot matavat liukuhihnalla, fallos ampuu serpentiiniä taivaalle ja onkalon sisällä oksennetaan mustaa, liejumaista verta tai jotain. Kaurismäen Le Havreen (2011) osoitetaan luotisuoraan.

Omaan makuuni ja taidekäsitykseeni yritteliäät symbolit ovat raskaita ja alleviivaavia, kuin elokuvakoulusta.

Säälittävä vätysmies on terapiaelokuvan päähenkilöksi aika kurja ilmestys ja monelle naiselle varmaankin luotaantyöntävä. Vähän kuin Mikko Kouki Aku Louhimiehen tragedioissa.

Anna Erikssonin teoksista Kronos Kairos sentään erottuu: kyyninen nihilismi puuttuu. Jokin lämpö ja myötätunto sentään säilyy, vaikka pelastukseen ei uskotakaan.