On se mahdollista. Tehdä yhdeksällä näyttelijällä Tolstoin liki 900-sivuisesta klassikkoromaanista 2,5 tuntiin (väliaikoineen) mahtuva kompakti näyttämötoteutus, jossa on mukana jotakuinkin kaikki oleellinen.

Vertailun vuoksi todettakoon, että ukrainalaisen Andriy Zholdakin kohuttu ja kiitetty Anna Karenina -ohjaus Turun kaupunginteatterissa viime vuosikymmenen alussa kesti ensi-illassa väliaikoineen neljä ja puoli tuntia, ja se syntyi 15 näyttelijällä.

Kotkan kaupunginteatterille Anna Kareninan ohjannut Pasi Lampela ei ole ensi kertaa Tolstoi-klassikon kimpussa. Viisi vuotta sitten hän ohjasi Lahden kaupunginteatteriin kokonaiskestoltaan niin ikään kaksi ja puolituntisen sovituksen Sodasta ja rauhasta, joka on romaanina Anna K:takin järeäempi, neliosaisena liki 2000-sivuinen.

Romaanissa Annan henkilöön kulminoituvan triangelidraaman rinnalla kulkee toinen suuri ja onnellisemmin etenevä Konstantin Levinin ja Kitty Štšerbatskajan on/off/on-rakkaustarina, mutta se on Lampelan näyttämösovituksessa sysätty toissijaisemmaksi. Sinänsä vähän harmi, sillä Kitty (Ronja Keiramo) on pitkin matkaa murheellisemmaksi käyvän tarinan valon tuoja ja optimisti murehtijoiden maassa.

Kostja Levin on joissain aiemmissa sovituksissa ollut oikeastaan kolmas tai neljäs päähenkilö, mutta Lampelan papereissa hänellä on enempi sivurooli, tärkeä sellainen toki. Kostjaakin (Mikkomarkus Ahtiainen) ohuemmaksi hahmoksi jää hänen anarkistiveljensä Nikolai , josta Kotkan teatteri-ikonin Anne Niilolan näyttelemänä saadaan niin pienet mutta vahvat maistiaiset, että enemmänkin olisi ottanut.

ANNAN RAKKAUDETON avioliitto tsaarinhallinnon virkamiehen työlleen omistautuvan Kareninin kanssa on Lampelan tulkinnassa esityksen liikkeelle paneva voima, ja erityisesti se, että Anna hakee sitä aitoa rakkautta lumovoimaisesta kreivi Vronskista. Tämä kaartinupseeri on kuin ruumillistuma siitä komeasta prinssihahmosta, joka klassisissa rakkaustarinoissa nelistää kaupunkiin ja kaappaa neidon omakseen. Vronski on Annan elämässä usko, toivo ja rakkaus samassa paketissa, ja suurin on se rakkaus, kuten Raamatun Pietarikin jo tiesi. Mutta pilkottaa pakassa se ristiässäkin…

Lampela on ilmeisesti luottanut siihen, että Kotkassa hänen toteutustaan katsomaan tulevat tuntevat klasssikkoromaanin traagisen lopun, joten hän jättää juna-asemalla sijoittuvan viimeisen näyttämökuvan pikkuriikkisen auki. Vaikuttavasti vastavaloissa, kirjaimellisen pysäyttävästi.

Jarkko Sarjanen on Karenin.

Annan ja Vronskin rakkauden noususta, kukoistuksesta ja tuhosta Lampela on löytänyt oikeastaan kaikki tarvittavat rakennusaineet, joita vahva näytelmä tarvitsee. Ella Mustajärvi nimiroolissa ja Juho Markkanen Vronskina säätelevät esityksen lämpötiloja harkitun taitavasti polttavan intohimoisesta vähän viileämpiin asteisiin. Jarkko Sarjasen Karenin on karismaattisesti kylmä kaiken aikaa.

Lopussa Annan lämpö alkaa taas nousta, mutta suuttumuksesta tällä kertaa: mustasukkaisuus saa mielen kiehumaan yli.

Näyttelijän taitoa kai sekin, että itse en katsojana osannut oikein päättää, onko Anna raivostuttavan itsekäs bitch vai rakkaudenjanossaan yksinomaan liikuttava tapaus

Maailmankirjallisuuden väkevimpiin kuuluvan rakkaussaagann ydinmaterian ympäriltä on leikattu rönsyjä ja henkilöitä niin, että jotkut yleisölämpiössä väliajalla vähän oudoksuivat tarinallisia oikaisuja. Tätä esitystä ei kuitenkaan kannata katsoa ikään kuin romaanijärkälettä plarina sylissään pitäen, vaan omilla ehdoillaan hengittävänä kiteytyksenä Tolstoin suuresta kertomuksesta. Eli Kotkan näyttämöllä pienempi, vähemmän spektaakkelimainen on kauniimpaa, pelkistettyjä näyttämökuvia myöten.

Tolstoin isoista klassikoista ei meillä näyttämösovituksia tuhka tiheään nähdä, mutta niitä kaipaavien iloksi lisää on jo kohta tulossa. Pasi Lamprela näet ohjaa ensi syksyksi toisessa satamakaupungissa uudestaan sovituksensa Sodasta ja rauhasta, tällä kertaa länsirannikolla Porin Teatterissa. Kotkan tutannosta viemisinä on muuten Ronja Keiramo, joka tekee Porissa Natashan naispääroolin.