TOTUUS on tarua ihmeellisempää. Joskus se on sitä myös teatterissa.

Pohjana on uskomaton tositarina liettualaisen elokuvaohjaaja Mantas Kvedaravičiusin ja tämän vaimon Hanna Bilobrovan (näytelmässä Mantas ja Anna) matkasta sodan runtelemaan Ukrainaan ja itäiseen Mariupolin kaupunkiin.

Pariskunnan on tarkoitus kuvata jatko-osa Mariupolis-nimiselle dokumenttielokuvalleen (2016), kunnes venäläiset sotilaat ottavat Mantaksen kiinni ja tappavat. Anna aloittaa kuumeisen, sodan säestämän selvitys- ja etsintätyön.

Mitä oikein tapahtui ja missä Mantaksen ruumis on? Kuka on vastuussa murhasta?

Bilobrova selvisi sodasta ja toi takaisin paitsi miehensä ruumiin myös kaiken kuvatun materiaalin, josta syntyi lopulta se mikä oli alun perin tarkoituskin, dokumentin jatko-osa Mariupolis 2 (2022).

JUMALTEN AAMUNKOITTO porautuu sotarikokseen samalla hellittämättömällä otteella kuin Gazan kansanmurhaa käsittelevä Poiskatsojat, joka nähdään tänä syksynä Kom-teatterissa.

Poiskatsojat perustuu tiukalle journalistiselle prosessille toisin kuin Jumalten aamunkoitto. Molempia esityksiä yhdistää kuitenkin niiden tapa asettaa silmiemme edessä tapahtuva väkivalta spottivalon alle ja etsiä draamallisen prosessin kautta vastauksia.

KokoTeatterissa suomenkielisen kantaesityksensä saava Jumalten aamunkoitto korkkaa samalla auki myös teatterin uudet, Kom-teatterin jäljiltä upouuteen asentoon remontoidut tilat Kapteeninkadulla Ullanlinnassa.

Anna Veijalainen on ohjannut runsaasta ja monessa eri kerroksessa liikkuvasta Ivaškevičiuksen näytelmätekstistä katsojaa pelkäämättä haastavan teatteriteoksen.

Näytelmässä sotatutkielma asetellaan teatterintekemisen kontekstiin: Annan ja Mantaksen tarinasta työstetään teatteriteosta, johon Annan päärooliin hakee kuusi erilaista, eri entisen Neuvostoliiton maista kotoisin olevaa näyttelijää (Tarja Heinula, Fanni Noroila, Miriam Mekhane, Cécile Orblin, Anu Palevaara ja Petriikka Pohjanheimo).

Toksisen ja alistavan koekuvauksen päätyttyä kaikki pääsevät eläytymään Mariupolin kauhuihin. Roolityöskentelyn ohjenuoriksi tulevat erilaiset Annan ominaisuudet pelottomuudesta, lapsekkuuteen.

Alkaa prosessinomainen pyöritys, joka vuorotellen etäännyttää katsojaa sodasta ja tiputtaa sen keskelle.

Anne Laatikaisen lavastus jättää kaiken tilan näyttelijöille, joiden määrätietoisessa työskentelyssä sodan ylä- ja ruohonjuuritaso sekoittuvat parhaimmillaan vaikuttavalla tavalla.

Näyttämön yllä armeijan naamio- ja teräsverkot roikkuvat kuin muistomerkkeinä raunioiksi muuttuneesta Mariupolin kaupungista.

Oranssina hehkuva kohtaus Mariupolin kauhuista on yksi esityksen vahvimmista.

VALLANKÄYTÖN monet tasot ja muodot, varsinkin naisiin kohdistuva, läpileikkaa koko teoksen.

Naisten hyväksikäyttö yhdistää niin sotaa kuin sodan ulkopuolista elämää. Se löytää tiensä myös teatteriin, jossa naisnäyttelijät pakotetaan despootin ohjaajan (Henry Hanikka) limaisen katseen alle.

Paikoin yksityiskohdista täysi teksti myös ihmetyttää. Esimerkiksi naisen viehättävyyden suhteuttaminen koetun kärsimyksen määrään jättää katsojan – ainakin tässä näyttämöllepanossa – yksin ja käteen kysymysmerkin.

Teatteritaiteelle tyypillinen ryhmätyö näyttää vahvuutensa näyttelijäjoukon ja muusikko Timo Hirvosen yhteispelissä. Livemusiikin ja näyttelijöiden muodostama liima on sitkeimmillään etenkin esityksen keskiosassa, jossa Anna pyrkii paikantamaan miehensä ruumiin aktiivisen sodankäynnin tuoksinassa.

Teo Lanervan oranssilla valolla höystämä, riviin järjestäytyvä kohtaus on yksi esityksen kirkkaimmista.

Vaikka Jumalten aamunkoitto sekoittaa faktaan fiktiota, jää esityksessä pintaan väkevimpänä väreilemään Annan ja Mantaksen todeksi elämä helvetti Mariupolissa.