Neljä tuntia 37 minuuttia. Työmoraaliltaankin arvostetun Bruce Springsteenin keikkojen kestoaikojen ennätys on edelleen tuo Helsingin järisyttävä mammuttirytistys vuodelta 2012. ”The Bosshan” ei useinkaan jätä hommiaan eli settejään puolitiehen, siis alle kolmen ja puolen tunnin.

Brucen ja hänen työyhteisönsä eli vuonna 1974 vakiobändikseen kasautuneen E Street Bandin väkevä duunariasenne ja yleisönpalvelemisen eetos olivat varmaan yksi kimmoke siihen, että vuonna 1974 Springsteenin läpimurron kynnyksellä muuan nuori bostonilainen musiikkikriitikko julisti keikka-arviossaan: ”Olen nähnyt rockin tulevaisuuden, ja sen nimi on Bruce Springsteen.”

Tuo kriitikko, Jon Landau, oli kiistatta pitkälle oikeassa ja sai todistaa ennustuksensa toteutumista läheltä, sillä hänestä tuli vuonna 1975 Springsteenin luotettu mies ja seuraavien albumien tuottaja.

Hän tunsi olevansa tyhjä, eksyksissä sekä musiikintekijänä että koko elämässään. The Riverin synnyttämät paineet uusien, vielä isompien biisien tekoon kasautuivat, eikä levy-yhtiö Columbian massimiesten painostus taakkaa ainakaan helpottanut.

Näin lähti syntymään ihan erilainen albumi Nebraska, riisuttu, akustinen kokonaisuus, joka palasi jonnekin amerikkalaisen kansanmusiikin ja samalla koko nykyamerikkalaisuuden alkulähteille Woody Guthrien hengessä.

Juuri tuon albumin synnystä, sen tekijän sisäisistä kamppailuista sekä Springsteenin (Jeremy Allen White) ja Jon Landaun (Jeremy Strong) luottamukseen perustuvasta ystävyyssuhteesta Scott Cooperin ohjaama elokuva kertoo.

Elokuvan pohjana on, osin nimeään myöten, Warren Zanesin vuonna 2023 julkaistu, pätevään haastatteluaineistoon perustuva teos Deliver Me from Nowhere: The Making of Bruce Springsteen’s Nebraska. Siinä avattiin ensi kertaa näkymä Springsteenin 1980-luvun alun säröilevään mielenmaisemaan ja musiikillisen syrjähypyn motiiveihin.

Cooper ei ole ensi kertaa artistin loppuunpalamisen tematiikan äärellä. Aika myöhään eli 39-vuotiaana aloittaneen ohjaajan esikoisfilmi oli Crazy Heart (2009), joka tuotti heti kaksi Oscaria: pääosasta hiipuvana kantritähtenä nähdylle Jeff Bridgesille ja musiikista Ryan Binghamille, jonka musasta on muuten voinut viime vuosina nautiskella Yellowstone-televisioeepoksessa.

Springsteen-elokuvalle en tohdi lähteä Oscareita povaamaan. Jos ehdokkuuksia ajattelee, niin Jeremy Strong voisi miessivuosasta sellaisen ansaita. Kaimansa Jeremy Allen White on Brucena yksioikoisempi, mutta roolihenkilön mielentila edellyttääkin tiettyä sordiinoa ilmaisussa. Lavakohtauksissa hän on kyllä hyvä.

COOPERIN ELOKUVA malttaa aika pitkälle pysyä juuri Nebraska-albumin rosoisessa syntyprosessissa sekä artistin ja tuottajan tiivistyvässä luottamussuhteessa.

Vaikka Landau ei Springsteenin Boss-lempinimeä olekaan keksinyt (eikä se mistään pomottamisesta juonnukaan), hän tekee joka suuntaan selväksi, että nyt kannattaa tehdä niin kuin Bruce tahtoo. Levy-yhtiön äijätkin nöyrtyvät, vaikka hetken huutavat, että ”mitä, tekeekö se folk-levyn!”

Tekee se. Omassa makuuhuoneessaan akustisesti kevyellä neliraitanauhurilla tallentaen ja yksinkertaisten laulujen aiheet pitkälti lapsuusmuistoistaan ammentaen.

Kiinnostavaa on, että näinä samoina aikoina syntyivät myös sellaiset Nebraskaa seuraavan albumin järkäleet kuin Born in The U.S.A. ja I’m on Fire. Niiden työstäminen studiossa E Street Bandin kanssa on elokuvan mieliinpainuvimpia hetkiä. Moiset biisit pistävät elokuvassa taustajoukkojenkin toivon heräämään.

Cooper ei itsensä tekemässä käsikirjoituksessa näytä täysin luottaneen siihen, että pelkkä musiikillisen jaakopinpainin näkökulma riittäisi kannattelemaan koko elokuvaa, joten hän on ympännyt Zanesin kirjan todellisuuspohjaisen aineiston rinnalle fiktiivisen rakkaustarinan.

Brucen vähän kompleksinen suhde nuoreen yksinhuoltajaäitiin Faye Romanoon (Odessa Young) tarjoaa toki lisämotiivia päähenkilön mielenmyllerrykselle, mutta on kuitenkin varsin banaali ja yllätyksetön sivujuonne, joka mielestäni ottaa välillä liikaa tilaa.

Bruce hakee lohtua masennukseensa Fayen (Odessa Young) läheisyydestä.

Nebraskan inspiraation lähde eli Brucen lapsuus tuodaan näkyviin mustavalkoisin takaumin, joista osa toimii ihan kohtuullisesti, osa taas putoaa elokuvallisesti siihen samaan kliseisyyden silmäkkeeseen kuin tuo rakkaustarinakin.

Konkreettisesti kipeästä isäsuhteesta saadaan irti muita muistoja enemmän, ja isän (Stephen Graham) paluu loppukuviin koskettaa. Tosin elokuvan olisi voinut lopettaa ehkä tehokkaammin siihen kohtaukseen, jossa Bruce hankkiutuu kotikonnuiltaan New Jerseystä paettuaan ammattiauttajan puheille ja tämä kehottaa kertomaan kaiken.

JOKA TAPAUKSESSA on onni, että Bruce Springsteenin urasta ei Cooperin käsissä ole tehty täyselämäkerrallista fanispektaakkelia, jossa räjähtävät stadionsessiot seuraisivat toisiaan

Niitäkin saadaan maistaa ohuen ohuina siivuina tämän elokuvan alussa ja lopussa, ikään kuin prologina ja epilogina pääaiheelle eli tarinalle supertähteyden kynnyksellä masennuksen rajoille vajoavasta merkittävästä lauluntekijästä.

Fokus on nyt mittakaavaltaan stadionia pienemmässä, yksityisemmässä, mutta sitä merkityksellisemmässä tapahtumassa: ei egon, vaan mielen kasassa pysymisessä.

Synkkä, kuohuva mieli vaatii terapiaa. Kun rakastumisesta ei sellaiseksi ole, eikä maisemanvaihdos auta, pitää tehdä vaikka terapialevy.

Sellaisena Nebraska näyttäytyy tämän elokuvan läpi katseltuna. Pari kertaa nyt katsomisen jälkeen kuunneltuna se taas kuulostaa yhä hiton hyvältä roots-albumilta.