Erkki Liikanen on oikeassa arvatessaan kirjansa esipuheessa monen suuriin ikäluokkiin kuuluvan lukijan toteavan: ”Noin se oli meilläkin.”

Ulpu Iivari

Sodasta palanneet isät, evakkotiet, suurperheiden nuorten äitien taakka, aineel­linen niukkuus ja jälleenrakennuksen haasteet kuuluvat yhteiseen sukupolvikokemukseen. Samoin siihen liittyvät vanhemmat, jotka halusivat lapsilleen parempaa kuin itselleen, kirjastot, urheilukentät ja nuoren kehitykselle tärkeät opettajat.

Kun Liikanen asettaa itsensä yhdeksi suurten ikäluokkien jäsenistä ja läheisenä säilyneeseen mikkeliläiseen ympäristöön, hän paljastaa jotakin tärkeää itsestään. Kirjassa puhuu ihminen, joka on säilyttänyt juurensa.

Juurien lisäksi Erkki Liikanen sai varhain myös siivet. Vai mitä sanotte pikkukaupungin lukiolaispojasta, joka hoitaa itsensä New Yorkiin Maailman nuorison delegaatiksi edustamaan Suomea? Siellä hän asuu sekä afrikkalais-amerikkalaisessa että juutalaisessa perheessä, osallistuu 17-vuotiaana englanninkielisiin tv-keskusteluihin ja tapaa YK:n pääsihteeri U Thantin.

Erkki Liikanen pääsi eduskuntaan vuoden 1972 vaaleissa ensi yrittämällä 21-vuotiaana.

Liikasen kirja rakentuu kolmelle näkökulmalle. Ne ovat Suomen nouseminen sodasta, millaisissa olosuhteissa suuret ikäluokat kasvoivat ja mikä oli heidän vaikutuksensa yhteiskunnan muutoksessa sekä oman perheen ja suvun tarina. Rakenteen myötä Erkki Liikanen väistää muistelmien kirjoittajalle tyypillisen itsekeskeisyyden ja avaa perspektiivejä lukijan omalle ajattelulle.

Ihan vakan alle ei Erkki Liikanen kuitenkaan kynttiläänsä kätke. Lahjakkuus tuodaan esiin pienten välähdysten kautta: kuusivuotias auttaa siskoaan koulutehtävissä, ja kulttuurikilpailussa tulee voitto laulussa. Lapsuuden kuvauksissa piirtyy esiin kiltti poika, joka varhain tukee perhettä toimeentulon hankkimisessa ja jolle isä voi kertoa huolistaan.

Pyrkimyksestä täydellisyyteen kertoo, että kun papin ammatista haaveileva, pikkulintuja hautaava poika kirjoittaa muistoristiin vahingossa ”päskynen”, siunaustilaisuudet saavat jäädä.

Erkki Liikanen pääsi eduskuntaan vuoden 1972 vaaleissa ensi yrittämällä 21-vuotiaana ja antaa siitä kiitosta häntä tukeneille veteraaneille. Saman vuoden lokakuussa hän saa Assi-vaimonsa kanssa esikoistyttären.

Nykypäivän valossa nuori perhe näyttäytyy suorastaan liikuttavana. Päätös lapsen hankkimisesta oli syntynyt häämatkalennolla Kanarialle, eikä sitä haitannut puuttuva päivähoito tai äitiysloman lyhyys.

Liikasta pidetään sekä nopea­älyisenä että vilkasliikkeisenä. Kirja tuo esiin uuden piirteen.

Liikanen kirjoittaa kurinalaisesti ja adjektiiveja välttäen. Tyylilaji toimii. 1970-luvun poliittinen ilmapiiri tulee kirjassa kuvatuksi. Niin myös rahapolitiikan vapauttaminen 1980-luvulla seurauksineen ja virheineen. Usein poliittisilta muistelmilta kaipaa turhaan arvioi­­ta päähenkilön päätösten yhteiskunnallisista vaikutuksista. Siksi on ilahduttavaa, että Erkki Liikanen tunnustaa, että Seppo Kääriäisen kanssa sovittuun päivähoitoratkaisuun sisältynyt kotihoidon tuki ei ole naisten aseman kannalta ongelmaton.

Olin joukon nuorin on kertomus ponnisteluista – jotka kyllä välillä näyttäytyvät oppimisen helppoutena – pitkäjänteisyydestä ja menestyksestä. Mutta myös kipeät asiat tulevat esiin. Niitä ovat perheen elämää varjostanut äidin sairaus sekä kokemukset oman puolueen tuen puutteesta valtiovarainministerille Holkerin hallituksessa. Kummastakin Liikanen kirjoittaa hienotunteisesti mutta satuttavasti.

Kertomus alkusyksyn 1989 tapahtumista ei tunnu hyvältä, enkä syytä siitä kirjoittajaa. SDP ei ollut tuolloin parhaimmillaan. Ehkä yksi opetus on, että olisi suotavaa, jos hallituspuolueen johto ei vaihtuisi kesken hallituskauden. Myös siinä, miten talouspolitiikassa välillä hyvinkin ansioitunut puolue kohtelee omista riveistä noussutta valtiovarainministeriä, saattaa olla parannettavaa.

Erkki Liikasen kirja on pakattu täyteen tietoa, ja faktat ovat kunnossa. Toiminta Suomen EEC-edustuston päällikkönä Brysselissä ennen jäsenyysneuvotteluja ja niiden aikana on kiinnostavaa. On tunnettava ihmiset. On reagoitava oikeaan aikaan.

Me suurten ikäluokkien jäsenet voimme lukea teosta omia muistikuvia vasten. Se lienee antoisa myös nuorille lukijoille paitsi lähihistorian kuvauksena myös toimintatapojen avaajana. Liikanen korostaa sukupolvien välistä vuorovaikutusta. Hän kertoo ammentaneensa paljon keskusteluista kokeneiden vaikuttajien kanssa. Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto saavat erityisen arvon.

Erkki Liikasta pidetään sekä nopea­älyisenä että vilkasliikkeisenä. Kirja tuo esiin uuden piirteen. Se on uskollisuus. Hän on uskollinen nuoruutensa oivallukselle, että ihmisten lähtökohdissa olevia eroja on tasattava, kaikki on pidettävä mukana. Oman kansakoululuokan jakautuminen kahtia ennen peruskoulua oli yksi avainkokemuksista.

Olin joukon nuorin liittää henkilökohtaisen yhteiseen kokemukseen ja toimintaan. Kirja on myös kunnianosoitus sivistykselle, jonka myötä nousevat niin yksilöt kuin kansakunnatkin.