Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Tommi  Liimatan romaani ei  vajoa. Mutta ei kemiläislähtöisen kirjailijan Lappi (pääosin akselilla Rovaniemi-Kemi) ole omavarainenkaan, ei utopia. Ei myöskään dystopia, viheliäinen takapajula, jossa ihmisten päätyönä on ryypätä itsensä hengiltä – vaikka sitäkin tehdään, ei sitä ole syytä maakuntavaakunaan maalata.

Autarktis-romaanin suuria vahvuuksia on juuri siinä, että se on stereotypioista vapaa. Se on sitä siinäkin mielessä, että se ei ole  leimallisesti manifesti Lapin väestön ja sen ongelmien ymmärtämisen puolesta. Liimatan kuvaamat ihmiset tuntuvat yhtä kaikki tosilta, puhuvat pohjoisen äänellä; se saa tajuamaan inhimillisellä tasolla  jotain pohjoisesta ulottuvuudesta ilman julistamistakin.

Todellisuuksia kolmessa sukupolvessa

Vanhin, kirjan lukujen “Kaataja”-otsikon alla puhuva, on sodan ja jälleenrakennuksen ajan kokenut mies, joka muun muassa pohtii, josko sota oli sittenkin merkityksellistä elämää: “Sillä oli päämäärä. Jokaisella oli oma erityinen paikkansa. Parempi paikka ansaittiin kunnostautumalla, helpompi paikka haavoittumalla. Kaikki oli selvää kuin kuolema.”

“Ruottikuume”-luvuissa fokuksessa on 1960-70-lukujen suuren muuton henkilöitymä, nuori mies, joka pääsee kokemaan työn perässä muuttamisen ilot ja ankeudet Ruotsia myöten: “Tässä oltiin jättämässä hyvästejä tutuille poluille ja pusikoille, ehkä lopullisesti. Emme me sentään menneet maailmasta kokonaan pois, yhden päivämatkan päähän vain, tai puolentoista.”

“Puhuva tikkataulu” -kertoja on 1990-luvun laman lapsia, jonka pitäisi tehdä omat suuret elämänvalintansa 2000-luvun Lapissa, uuden taantuman keskellä. Päämäärät eivät hahmotu hänelle kirkkaina, syrjäytymisvaara on ilmeinen. Skeittailu ja muu ajelehtiminen täyttää päivät: “Yrittäminen ylläpitää toiveikkuutta ja johtaa tuskaan mutta katkeruus haihtuu kun hyväksyy olevansa menetetty. Mutta sanopa se näille. Vastoinkäymiset rikastavat elämää.”

Jokaisella kertojalla on omat hankaluutensa löytää tai pitää paikkansa muuttuvassa maailmassa. Viina on kelpo petollinen tukikeppi, kun menee huonosti. Nainen olisi parempi, mutta heihin nämä miehet eivät oikein osaa kiintyä tai kiinnittyä. Mutta joku osaa ottaa itseään tiukemmin niskasta kiinni kuin toinen.

Värikylläinen tyylipaletti

Liimatan tarinarakennelma seisoo hyvin kolmella jalalla, vaikka välillä vähän huojahtelee. Kerronta lähtee erityisesti Puhuva tikkataulu -jaksoissa herkästi laukalle ja kirmaa sfääreihin, joista ei saa kiinnekohtaa samaan todellisuuteen, mitä juuri äsken oli niin juurevasti kuvattu. Toisaalta “Ruottikuume”-hahmon kohdalla jumitutaan joskus  raportoivaan kronikointiin. Jotkut yksityiskohtiin takertuvat  työnkuvaukset Alfa Lavalilta Ruotsista tai Kemijoen siltatyömaalta vähän hyydyttävät lukuiloa.

Liimatan värikylläinen tyyli piirtää mieskuvia pitää kuitenkin virkeänä  ja valppaana silloinkin, kun teksti tuntuu nuupahtelevan. Kerronta herättelee mielleyhtymiä, monta Liimatan kirjailijakollegaa nousee vertailukohdaksi: Jari Tervon letkeää kieliakrobatiaa, Kari Hotakaisen lakonista mutta ilmaisuvoimaista tyylikkyyttä, Jouko Turkan vimmaista kykyä assosioida aihelmista elämää suurempia sivujuonteita…

Liimatan proosa on kuin synteesiä  kaikista edellä mainituista täydennettynä  kirjailijan omintakeisen melankolisella sävytyksellä.  Se ei ole harmaata, pikemminkin huomioväristä: se  viestii näitä Lapin miehiä riivaavasta vapauden kaipuusta, joka herkistää mielet, mutta myös naulitsee tietoisuuteen siitä, että aika lujaa joutuu  pusertamaan löytääkseen elämäänsä  todellista iloa. Kun valo hetken loistaa, käy kohta kuin juuri siinä Vapauden kaiho- laulussa: “Kai aamu armas sarastaa, ja aurinkoinen heijastaa, nuo synkät pilvet varjostavat viel’, jylhät vuoret ompi vapauden tiel’.”