Jos kaunokirjallisuus jaetaan esteettiseen ja moraaliseen, kuten joskus tehdään, yhdysvaltalainen George Saunders (s. 1958) on vahvasti jälkimmäisessä leirissä. Hän kirjoittaa hauskasti, empaattisesti ja älykkäästi, mutta hänen miellyttävyytensä ei estä häntä olemasta tarpeen vaatiessa ilkeä.

Esa Mäkijärvi

Saundersin pitkän nimen omaavaa hiljattaista kirjoitus-, lukemis- ja elämäntaito-opasta A Swim in a Pond in the Rain: In Which Four Russians Give a Master Class on Writing, Reading, and Life (2021) ei ole valitettavasti saatavilla suomeksi, mutta hänen proosaansa on käännetty meillä kiitettävästi. Romaani Lincoln bardossa (2017) on hyvä, mutta parhaimmillaan Saunders on satiiristen novellien tekijänä. Niissä hän saa irrotella.

Uusi novellikokoelma Vapautuksen päivä koostuu enimmäkseen tarinoista, jotka Saundersilta julkaistiin lehdissä vuosina 2013-2022. Ne sitoo yhteen paikoillaan polkemisen teema. Niiden henkilöhahmot ovat jääneet oman toimettomuutensa, naiiviutensa ja typeryytensä vangeiksi, mutta onnistuvat lopulta vapautumaan. Viimeistään kuolema pyyhkii heidän vankilansa maan päältä.

SAUNDERS on eksentrinen sanaseppo, joka yhdistelee teksteissään poliittisuutta, satiiria ja hengellisyyttä. Hän on isänmaallinen, pilkkeen silmäkulmassaan säilyttänyt ja buddhalaisuuteen luottava mies, jonka mukaan Yhdysvallat saattaisi vielä pelastua hänen arvojensa liitosta.

Sillä kuten Vapautuksen päivässä ehdotetaan, eivätkö ikävät tapahtumat ole vain ”suoraa jatkoa sille, mikä oli vaivannut koko maailmaa ammoisista ajoista asti?” (s. 264) Ehkäpä, mutta ainakin ihmisten loputtoman oikukkuuden takia saamme nauttia rikkaasta kaunokirjallisuudesta.

Novellitaiteessa Saundersin rakkaus vanhoihin venäläisiin mestareihin, kuten Anton Tšehoviin, ei ole suuri salaisuus, ja tämä näkyy Saundersin lyhytproosan teknisessä taituruudessa. Kaikki liittyy kaikkeen. Hän ei kuitenkaan pelkää kokeilla, jos tarina sitä vaatii, mikä näkyy muun muassa Vapautuksen päivän tarkoituksellisissa juonellisissa aukoissa. Tulkinnoille jätetään tilaa.

Saunders käyttää tragikoomisissa tarinoissaan tajunnanvirtamaista, höpöttävää kieltä. Tärkeä sanoma piilotetaan tyhjän puheen keskelle. Esimerkiksi kirjan aloittavalla niminovellilla kestää avautua. Tämä karkottaa kärsimättömät lukijat ja on siten mahdollinen virhe teoksen rakenteessa.

Vapautuksen päivää voi lisäksi kritisoida sen paikoin kömpelöstä osoittelevuudesta. ”Suoran toiminnan mutsin” ja ”Rakkauskirjeen” kaltaiset novellit ihmettelevät Yhdysvallat sekoittanutta trumpilais-republikaanista mentaliteettia, eivätkä aina kovin tyylikkäästi. Saundersilta, syvälliseltä ajattelijalta, voi vaatia enemmän.

Näitä pieniä moitteita lukuun ottamatta Vapautuksen päivä on kuitenkin erinomainen. Barack Obama nosti sen erääksi viime vuoden suosikkikirjoistaan, eikä ihme, sillä Saundersilla on hämmästyttävä kyky hallita mitä erilaisimpia kertojaääniä. Naljailun lisäksi hän hallitsee vakavammat ja koskettavammat rekisterit.

Hänen eksyneet hahmonsa yrittävät selittää tekemänsä virheet parhain päin, kunnes totuus iskee vasten kasvoja ja pakottaa heidät vähintään harkitsemaan, että he ovat olleet väärässä. Tällaiset muutokset hetket ovat kaunokirjallisuuden ydinmehua. Saunders hyödyntää niitä kekseliäästi, pitäen lukijansa varpaillaan. Näin hienosti hän esimerkiksi kirjoittaa valehtelemisesta itselleen:

”Tuuli yltyi, toimintakeskuksen ylle nousi synkkiä pilviä, ja vasemmasta avokkaasta oli irronnut kanta: kaikki hyvin.” (s. 211)

Vaikuttavinta Vapautuksen päivässä on se, että vaikka sen useimmat kertojat käyttäytyvät välillä huonosti, niin heitä päätyy sympatisoimaan, koska he ovat inhimillisiä poukkoilijoita. Saunders ei ole lopulta myrkyllinen ajattelija, vaan säilyttää hyväntahtoisuutensa myös kirjoittaessaan jyrkästi.

Saunders on vakuuttavassa vireessä. Hänen proosansa on muuttunut synkemmäksi, eikä ihme, sillä ajat ovat synkkiä.

VAPAUTUKSEN päivä ei ole dystooppinen, vaikka sen demokratian enemmän tai vähemmän hylänneessä Yhdysvalloissa eletään ankeissa tunnelmissa. Saunders tuntuu ehdottavan, että pikkumainen kostonhimo on ajanut hänen maansa myrkylliseen tilanteeseen: ”Paul saisi maksaa. Niin kuin hän itse oli saanut maksaa.” (s. 220)

Margaret Atwoodin masentavassa Orjattaresi-klassikkoromaanissa (1985) amerikkalaiset turvautuvat totalitarismiin, mutta Saunders kuvaa tuoreissa novelleissaan uskottavampaa tilannetta, jossa elämä on yhtä aikaa ankeaa ja vaarallista. Sekä romahdus että muutos parempaan ovat mahdollisia, mutta todennäköisempää on arjen jatkuminen yhtä tympeänä vääntönä kuin ennenkin.

Saunders on vakuuttavassa vireessä. Hänen proosansa on muuttunut synkemmäksi, eikä ihme, sillä ajat ovat synkkiä. Hyväntahtoinen satiiri, jolla hän sai mainetta, ei enää riitä. Markku Päkkilän erinomaisesti suomentamasta Vapautuksen päivästä nauttii, vaikka ei olisikaan kiinnostunut Yhdysvalloista ja sen kroonisista ongelmista, sillä Saundersin novelleissa riittää yleismaailmallista henkeä.