Alpo Aaltokoski Companyn ja Kanneltalon yhteistuotanto, irakilaissyntyisen Bakr Hasanin käsikirjoittama ja ohjaama Hätätila on muistutus ja puheenvuoro sodan vaikutuksista, jotka ovat läsnä mielessä silloinkin, kun ihminen itse on fyysisesti turvassa.

Sen lisäksi se on varoitus siitä, mitä tapahtuu, jos ihmiset ovat hiljaa, eivätkä puutu asioihin.

Esityksen kaikki neljä tanssijaa, ukrainalaiset Nina Bulgakova, Anastasiia Mostova, Kateryna Zhuralova ja syyrialainen Angela Aldebas ovat kukin kokeneet sodan omassa maassaan kuten myös Bakr Hasan.

Hätätila koostuu rakenteellisesti välillä hyvinkin välähdyksenomaisista, erillisistä kohtauksista, joita yhdistävät sodan vaikutukset. Pelko ja epätietoisuus ovat useimmiten päällimmäisiä tunnetiloja, mutta vahvana ovat mukana myös selviytymisen halu ja sitkeä kekseliäisyys.

Myöskään henkilöiden välille ei synny muita siteitä, kontakteja tai tarinaa kuin yhtäaikainen sotatilanteessa oleminen. Kukin tanssija on esityksessä oikeastaan yksin välittäen omaa kokemustaan.

Tämä erillisyys ei kuitenkaan riko kokonaisuutta, vaan on olennainen osa teoksen tulkintaa.

PAKENEMISEN, väliaikaisuuden ja kaiken muuttumisen symboleina ovat isot matkalaukut. Ne ovat turvapaikkoja, joiden sisään tai joiden muodostaman barrikaadin taakse voi piiloutua, mutta niistä löytyvät myös onnellisen menneisyyden sirpaleet.

Alpo Aaltokosken koreografia on tällä kertaa ennemminkin liiketeatteria kuin varsinaisesti tanssia. Liikekieli on kulmikasta, nykivää ja käyttää paljon still-asentoja. Tanssillinen virtaavuus puuttuu, vaikka liikkeet sinänsä ovat tarkasti aksentoituja.

Epätodellisin, oudoin ja uhkaavin hahmo esityksessä on näyttelijä Kati Outisen tulkitsema sukupuoleton diktaattori, jonka jättikokoiset kasvot videolla julistavat tuhoa ja kuolemaa.

Hahmo on kuin tuntematon jumaluus, joka kiinnostuneena seuraa luomansa maailman tapahtumia. Hänen tunteeton valtansa on ikuista, jolleivat ihmiset itse siihen puutu.

Touko Kemppaisen luoma äänimaailma on täynnä erilaisia sotatilaan viittavia elementtejä. Siinä on rytmi, mutta kokonaisuus on juuri niin vaikeasti tavoitettava kuin aiheeseen kuuluu.

Pääasiassa valoista syntyvä miljöö on kautta linjan öisen hämärä. Sitä katkovat vain satunnaiset heittimien liikkeet tai hetkelliset valoneliöt.

Vaikka Hätätilan aihe on raskas, itse esitys ei sitä ole. Visuaalisesti se on monin paikoin jopa kaunis ja tanssijoiden liikkeissä ja ilmaisussa on sekä hengittävyyttä että ilmavuutta.

Kovin lohdullinen tai toivoa antava teos ei kuitenkaan ole. Hätätila ei syytä, mutta haluaa sanoa, että ellemme itse puutu asioihin, mikään ei muutu ainakaan paremmaksi.