Amerikkalaisten draamojen ydinmehua ovat perhe- ja sukukeskeiset keskiluokkaiset tilitykset, joissa hyvinvointia julistavien kulissien takana on toinen todellisuus elämän suruineen ja kipupisteineen.

Rane Aunimo

Demokraatti

Lajityyppi houkuttelee osaavia näyttelijöitä vahvoina pidettyihin rooleihin ja käsikirjoituksiin, jotka ovat muuta kuin Hollywoodin tavallisesti tarjoama digi- ja tehostevetoinen eskapismi.

Silti harmillisen usein jenkkien niin sanotut laatufilmit kumisevat sosiaalisen syvätarkkuuden, psykologisen silmän tai yhteiskunnallisen kontekstin tyhjyyttä tai peräti niitä kaikkia yhtä aikaa.

Elokuvassa on paljon kävelyä, tuijottelua ja pälyilyä.

EN pääse suuremmin kehumaan tätäkään lajin edustajaa.

Meksikolainen Michel Franco on hankkinut itselleen hiukan nimeä myös lännessä kotimaassaan ohjaamillaan teoksilla New Order (2020) ja Sundown (2021), joissa on paikan ja mysteerin tuntua.

Memory (2023) taas on hänen ensimmäinen amerikkalainen elokuvansa, josta kuitenkin uupuu sille aivan olennainen ajan ja lokaation vaikutelma.

Tuntuu pikemminkin siltä, että maan ja tapahtumaympäristön vaihtuminen vieraaseen on ollut ohjaajalle liikaa. Eivät maanmiehet Alfonso Cuarón ja Alejandro González Iñárritukaan ole aina Hollywoodissa onnistuneet.

New Yorkiin sijoittuvan tarinan miljöökuvaus on hapuilevaa ja hiukan hämmentävääkin. Käy mielessä, että näin voi käydä juuri ulkopuoliselle, joka koettaa pujahtaa kehyksien sisään muttei oikein istu asetelmaan.

Hyvällä tahdolla selitystä voi hakea toisen päähenkilön muistisairaudesta, joka tekee kaikesta harmaata ja hahmotonta.

ELOKUVAN nimeke antaa suoran vinkin, mistä elokuvassa on kyse.

Dementiaa poteva Saul (Peter Sarsgård) ja yksinhuoltajaäiti Sylvia (Jessica Chastain) kuvastavat teemaa eri kulmista.

Sairas Saul ei juuri kykene luomaan uusia muistoja, Sylvia ei taas voi vapautua lapsuudessa koetuista asioista, jotka ovat kenties ajaneet hänet alkoholismiin. Kummankaan tulkintoihin minuutensa palasista ei voi täysin luottaa.

Muistamisen subjektiivisuudesta ja särkyneiden sielujen kohtaamisesta erään luokkakokouksen jälkimainingeissa meksikolaisohjaaja rakentelee säyseää ja aika päämäärätöntä ajelehtimista ja ongelmakimppua, jossa sinänsä hienot näyttelijät varjonyrkkeilevät vakavien kysymysten parissa porvarillisen tukahdutetussa asettelussa.

Elokuvassa on paljon kävelyä, tuijottelua ja pälyilyä, jotka voivat toimia eurooppalaisessa taide-elokuvassa, kun niistä kasvaa hiljalleen kokonainen maisema ja filosofinen eetos.

Franco siirtyilee ylemmän keskiluokan kaupunkiasunnoista duunarikortteleihin ja sallii tuntemattoman miehen hiipiä varovaisen naisen elämään turhia selittelemättä. Rakkauskäännettä osaa tietysti odottaa, mutta se tuntuu päälleliimatulta.

Memoryssa on ilmeisen paljon maton alle tulehtumaan jätettyä selvittämätöntä tragediaa mutta niin kuivasti annosteltuna, että itse elokuvasta puuttuu happi ja tarkoitus.