Sukupolvensa juhlituin amerikkalainen elokuvaohjaaja Paul Thomas Anderson on rakennellut elokuvissaan itsepäisistä pyrkyrimiehistä laveita aatepotretteja, joissa elämänvalheisiin kouristuksenomaisesti takertuvat henkilöt menettävät työnsä, ystävänsä ja terveytensä metsästäessään unelmiaan.

Uuden yhdysvaltalaisen elokuvan mammutit Magnolia (1999), There Will Be Blood (2002) ja Mestari (2012) loistavat klassisia teemoja menetyksestä, epätoivosta ja lunastuksesta.

Viimeisen vuosikymmenen aikana myös Anderson on monen muun laatuohjaajan tavoin vaikuttanut olleen hiukan eksyksissä Hollywoodin draamatuotannon laskusuhdanteessa.

NYT Andersonille tyypillisiä rikkinäisiä miehiä ovat Leonardo DiCaprio ja Sean Penn, jotka kiistattomista lahjoistaan huolimatta kaipaavat rooleihinsa myös henkilökohtaisia bravuureita, jotka eivät aina palvele kokonaisuutta.

Ohjaajan aiempaan tuotantoon verrattuna uutuuden yllättävin puoli lienee liki toimintaelokuvan lajityyppi. Andersonin kaltaisen luovan taiteilijan käsissä sekään ei ole syy ja seuraus aivottomalle räiskimiselle vaan myös lavean monimieliselle pohdinnalle yhteiskunnasta ja politiikasta.

Lähin henkinen vertailukohta lienee vastikään Suomenkin teattereihin tullut Eddington. Siihen verrattuna Andersonin ohjauksen ajatus pysyy paremmin kasassa ja tunnelma on tiiviimpi.

Ollaan silti rehellisiä.

Vakavasti kukaan ei voi väittää, että One Battle After Another (2025) olisi Magnolian tai Andersonin muiden avainelokuvien kaltainen kulttuuriteos, sivistykselle ja humanismille sylinsä avaamaa taidetta.

Hänen kymmenettä ohjaustaan kuvastavat pikemminkin häikäisevä ammattitaito ja korkeat tuotantoarvot.

Sen ainoa oikea katsomispaikka on elokuvateatteri.

Teos on ohjaajan ylivoimaisesti kallein, eikä se voi silloin tyydyttää vain Yhdysvaltain itärannikon kulttuurisnobeja kattaakseen kustannuksensa. Äkkiväärissä käänteissä haiskahtaa laskelmointi.

Teyana Taylor ja Sean Penn elokuvassa One Battle After Another.

PITKÄN polveilevan johdannon aikana Anderson esittelee keskeiset henkilöt kamppailemassa paremman maailman tai ehkä täsmällisemmin Amerikan puolesta.

Yksi heistä on politiikan valtaklikkiä ja yritysdiktatuuria vastustavassa kapinaliikkeessä toimiva katusissi ja toinen yrmeä eversti, joka ei epäröi käyttää kovia keinoja maansa suojelemisessa.

Erään operaation mennessä pahasti pieleen yksi kapinallisista jää kiinni paljastaen muiden henkilöllisyyden ja sysäten heidät pakojalalle.

Syrjäisessä pikkukaupungissa tytärtään kasvattava mies onnistuu pitkään säilyttämään salaisuutensa, mutta menneisyys ajaa hänetkin kiinni vuosien piileskelyn jälkeen.

AIEMMIN etenkin Robert Altmanin mutkikkaalle tarinankerronnalle ja ryhmäkuvaukselle kumartanut Anderson lienee tutkinut tarkkaan ainakin Michael Mannin tylyjä machofilmejä.

Myös älykköohjaaja Anderson osaa hyödyntää suvereenisti valkokankaan pinta-alaa ja äänimaisemaa hahmotellessaan tymäköitä toimintajaksoja ja iskeviä takaa-ajoja.

Pössyttelevän liberaalin ja punaniskakonservatiivin muotokuvat tuntuvat varmaan poliittisesti ajankohtaisilta mutta minusta turhan ilmeiseltä showhahmotukselta elokuvan kunnianhimoisen visuaalisen loiston rinnalla.

Paljon vahvemmilla näyttelijät ovat elokuvan harvoissa seesteisemmissä ja hahmojen heikkoudet paljastavissa kohtauksissa.

Vaivoin kätkettyä aggressiota ja vihaa kytevä One Battle After Another toki kuvaa huolestuttavasti polarisoitunutta Amerikkaa, jonka öisillä kujilla ja pölyisillä lakeuksilla ei näytä olevan enää lainkaan toimeliasta, kehityksen kulkua ja demokratian tilaa määrittävää keskiluokkaa.

Mätä valkoinen eliitti ja näennäisen vapaamielinen marginaali heiluttavat tahtipuikkoa uudessa todellisuudessa uskoen kummatkin omankädenoikeuteen. Tuhoisan kamppailun jäljet piirtyvät asfalttiin ja hiljaisen enemmistön lamaantuneisiin mieliin.