Kantri on jo kauemman aikaa ollut rakastettavan epämuodikas musiikinlaji, jonka juurevaa statusta Yhdysvaltojen poliittinen nykytilanne tuskin on ainakaan selkiinnyttänyt.

Ilmassa on myös väistämätöntä jäähyväisten makua. 60- ja 70-lukujen kantrirockin legendat alkavat vetäytyä hiljalleen jo omaan rauhaansa.

Nyt Altaalla esiintyi jäähyväiskiertueellaan 79-vuotias Emmylou Harris, jonka soolouraa on kestänyt jo reippaat 50 vuotta.

Musiikkikommentoinnin nykyretoriikkaan kuuluisi varmaan epäillä kaikkia ”jäähyväisiä” pelkiksi mainostempuiksi, mutta kantrin kohdalla ilmoitusta kuuntelee hieman herkemmällä korvalla kuin muun popin.

Kantrissa kun on kyse paitsi tietystä rehellisyydestä, niin ennen kaikkea maasta, kotiseudusta ja rakkaudesta niihin, joten ehkäpä moni alan artisti haluaa viettää ehtoovuotensa mieluummin siellä kuin tien päällä toisella mantereella.

”Olen vanha”, sanoikin Harris syyn lakonisesti jäähyväisilleen loppuunmyyydyllä Altaalla Helsingin paraatipaikalla.

MITÄÄN MUUTA syytä lopettamiselle keikka ei antanutkaan perusteita. Emmyloun ääni oli edelleen miltei yhtä enkelimäinen kuin nuorempana ja akustisen kitaran soitto kulki varmasti.

Ne, jotka tulivat Altaalle jo heti seitsemältä kuuntelemaan lämmittelijä Jim Lauderdalea, saivat nauttia jo miltei kättelyssä hänen ja Harrisin duetosta. Illan suuri tähti vain tupsahti lavalle ilman dramatisointia, kuin kotioloistaan ennen kuin oli vielä erityisemmin edes laitattanut itseään omaa osuuttaan varten.

Harrisilla on jonkin verran taustaa aktivismissa, hän on muun muassa taistellut maamiinoja vastaan. Jäähyväiskonsertissaan tähti pysyi muusikon roolissaan, mutta pienin kirkkain sanankääntein ja elein toi esiin, millä kohtaa ja mielin sekavan sotaisaa maataan seisoo.

”Rakastan yhä maatani”, hän totesi hiukan kuin sisäänpäinkääntyen ja muistutti sitten, että ”meillä on yhä myös jotain hyvää annettavaa… kuten Willie Nelson”.

Viittausta kerran Turussakin keikkailleeseen leppoisaan vanhempaan kollegaansa seurasi kaukaisesta työstä, kodista ja kuolemasta kertova vaikuttava Gulf Coast Highway, jonka Harris ja Nelson duetoivat vuonna 1990.

Harris myös muisteli huvittuneesti 1960-luvun nuoruuttaan, jolloin otti musiikillisia ensiaskeliaan folkin parissa, Joan Baez esikuvanaan. ”Päädyin tarjoilijaksi”, hän kuvaili kehittymistään ja totesi löytäneensä itsensä sittemmin ”kolmen soinnun ja totuuden tyttönä”.

Kantrirockin kulta-aikojen hiivuttua 80-luvulla Harrisin tuotanto lähti kasvamaan yhä omaehtoisempaan suuntaan. Varsinainen biisinikkari hänestä alkoikin kuoriutua säännöllisemmin vasta 2000-luvulla Nonesuch-merkille tehdyillä levyillä.

JÄÄHYVÄISKONSERTISSA kuultiin silti paljon 70-luvun lopun muiden kynäilemää klassikkomateriaalia kuten sykähdyttävä Together Again ja mukaansatempaava Luxury Liner, mutta kirkkain helmi niistäkin oli puoliksi Harrisin omaa käsialaa.

Nerokkaan pienimuotoinen Boulder to Birmingham hohti ajattomasti, vaikkakin Altaalla merenaaltojen hetkellinen hakkaus hiukan sotki sen rytmiikkaa oikeassa korvassa.

Harrista saatiin aikanaan odottaa Suomeen aika pitkään. Ensikonsertti oli Vanhalla ylioppilastalolla miltei tasan 30 vuotta sitten.

Silloin kantrin käsite oli jo aika reippaasti monitahoistunut. Jännä yksityiskohta onkin, että vain viikkoa aiemmin elokuussa 1996 myös silloin ilmiönä nousseen vaihtoehtokantrin kanadalaisvahvistus Cowboy Junkies oli saatu vierailulle Suomeen.

Radion kantrikanavien pudotettua Harrisin listoiltaan oli hänkin tuolloin keskellä uutta tyylillistä vaihettaan, Daniel Lanois tuoreimman levynsä tuottajana.

Valtavirran kantritähdeksi Harris on ollut aina lämmin ja maanläheinen vailla pienintäkään patrioottisuutta ja kauneudentajuinen vailla koreilevaa sentimentoa. Inhimillisyys kuului kaikessa, vielä kerran näissä maisemissa.

Myöhäisen elokuun illassa, joka tarjosi niin ohikiitävän hemaisevia auringonsäteitä, muutaman kevyen sadepisaran kuin pilvisenä tummuvan taivaan, tuskin keneltäkään jäi tiedostamatta, että kyseessä oli kesän viimeinen suuri ulkoilmakeikka, unohtumaton lajissaan.

Emmyloun jäähyväisille ei paljon säväyttävämpää miljöötä olisi voinut kuvitella kuin Kauppatorin kupee Katajanokan puolella, jossa toisten keikat toivottavasti jatkuvat tulevaisuudessakin.

Ensimmäisenä encorena kuullun, uran alkulähteille vieneen hienon Return of the Grievous Angelin jälkeen Emmylou palasi kuin palasikin bändinsä The Red Dirt Boysin kanssa vielä lavalle, kertoen olevansa sisimmässään optimisti.

Illan päätti kappale, joka niin monet tavallisemmatkin illat on päättänyt, Save the Last Dance for Me.

Konsertti: Emmylou Harris, Allas Live 24.8.