Samalla nimellä kutsutaan kirjassa mainittua ja miehille suunnattua elämäntaito-opasta, jossa kehotetaan heräämään viideltä aamulla ja unohtamaan epäolennaisuudet, kuten parisuhteet. Voittajat kehittävät väsymättömästi itseään ja käyttävät häviäjiä hyväkseen.

Hirvosen esikoinen, nuorten aikuisten päihteistä harhailua seurannut Radalla (2022), voitti Kalevi Jäntin palkinnon.

Myös satiirisessa uutuudessa paneudutaan samanikäisten ongelmiin, kuten siihen, miten pärjätä epävarmassa ja vaikeassa todellisuudessa. Henkilöhahmot etsivät tarkoitusta, mutta löytävät itsensä yökerhosta ja kompuroivat kotiin viimeisillä voimillaan vasta auringon noustua.

Kenties koukuttava sosiaalinen media? Tai kovat huumeet, joilla paetaan toisiin ulottuvuuksiin? Kulutusyhteiskunnassa jokainen voi valita mieleisensä todellisuuden kuin tuotteen kaupan hyllyltä.

VOITTAJANTUNNISSA kuvataan markkinatalouden ja voimapolitiikan varaan rakentuvaa järjestelmää.

Sen hämähäkinverkko kietoutuu ympärillemme etenkin kaupungeissa, eikä kapina ole mahdollista, sillä systeemi imee tehokkaasti itseensä sen ilmenemismuodot:

”Tavallaan hauskaa, että kaikki teoriasta ja filosofiasta ja aktivismista ja taideprokkiksista tuttu teoreettinen puheenparsi ja kuvakieli on jo muutaman vuoden sisällä sähköyhtiöiden ja pankkien mainoksessa.”

Teoksen esiin nostamat kulttuurin sekatyöläiset elävät romahtelun, eivät romahduksen, ajassa. Loppu häämöttää horisontissa, mutta ei tunnu pelonsekaisesta odotuksesta huolimatta saapuvan.

Pätkätöistä ei saa taloudellista turvaa, eikä läheisillä ystävilläkään tunnu olevan kuin pinnalliset, kyräilevät välit.

Hirvonen sättii taitavasti itsekeskeisyyttä, kulutuskulttuuria ja muita nykyvitsauksia.

Verrokkiteokseksi voisi nostaa Johannes Ekholmin Päähenkilön (2025), koska siinäkin kukin kuvittelee olevansa oman elämänsä sankari ja ohjailevansa sitä, vaikka on oikeasti hukassa.

Voittajantunnin miehille ja naisille jopa korkeakulttuuri on osa heidän poseeraavaa identiteettiään.

He elävät hyvinvointiyhteiskunnassa, mutta voivat pahoin. Heitä pommitetaan ärsykkeillä, joita heidän aivonsa eivät ole vielä tottuneet käsittelemään.

Meno muistuttaa aika lailla Alfred Döblinin klassikkoa Berlin Alexanderplatz (1929), joten harva asia näyttää muuttuneen sadassa vuodessa.

Hirvonen tavoittaa jälleen onnistuneesti aikuistumisesta kieltäytyvien ihmisten tavan kommunikoida. Etenkin kieliä ja rekistereitä sekoittava dialogi tuntuu uskottavalta:

”No sepä kun emmä kato ihan tiiä. Well they just be like, everything is fine ja sit mä oon, et puhuttekste tästä ollenkaa, niinku et mitä te kelaatte. While its clearly obvious that something’s bothering you both.”

Kansainvälisyydestä kielii sekin, että henkilöt on nimetty esimerkiksi Xanderiksi ja Ceppoksi. Kyse ei siis ole pelkästään Suomesta, vaan nämä maailmankansalaiset voisivat kärsiä epätoivostaan missä tahansa.

Yökerhossa toteutuu puolestaan erään nuorukaisen mukaan Ranskan vallankumouksen unelma täydellisestä tasa-arvosta.

Bilepaikassa ei tarkkailla yhteiskuntaluokkia, vaan ainoa merkittävä asia on tyylikäs pukeutuminen. Yksillä on tosin varaa sulkeutua käymäläkoppeihin vetämään kokaiinia, toisilla ei.

VOITTAJANTUNNISSA sopeudutaan ja suoritetaan äärimmäisen kilpailullisessa ympäristössä. Sisäinen kuohunta ei välttämättä näy ulospäin.

Brittikirjailija J.G. Ballard (1930-2009) kirjoitti dystooppista proosaa, mutta jaksoi uskoa yksilön kykyyn sopeutua. Hirvonen vaikuttaa tässä suhteessa pessimistisemmältä. Hänen henkilöhahmonsa sinnittelevät ollessaan hukkumaisillaan arkeensa.

He kysyvät peililtä:

”Onko minun elämäni massiivinen epäonnistuminen, jossa yksilö haaskasi kaikki hyvät lähtökohtansa, vai sittenkin ns. Suomalainen menestystarina?”

Voittajantunnin proosa muistuttaa aivojemme älypuhelimien myötä omaksumaa rakennetta, sekä luonnolliselta että vieraalta tuntuvaa poukkoilua ärsykkeestä, kohtauksesta ja ajatusrakennelmasta toiseen.

Katkonaisuutensa ja intensiivisyytensä takia onkin hyvä, ettei romaani ole pitkä. Siitä saa otteen lyhyissä lukujaksoissa, kuin silmäilisi saapuneita sosiaalisen median viestejä.

Hirvosen vahvuus kirjoittajana on hänen puhekielellinen tajunsa. Tarinaa on vähemmän, mutta juonelliset romaanit taisivatkin jäädä 1900-luvulle.

Hirvonen keskittyy tähänastisissa kirjoissaan teemoihin, kuten ihmiskuntaan tuhoamassa lyhytjänteisyyttään itseään. Parannuskeinoja hän ei tarjoa, mutta kenties lääkkeiden etsiminen on vaikkapa sosiologien tai tietokirjailijoiden tehtävä.