Iloittelu on läpinäkyvä peitesana prostituutiolle, miksei miehiselle viinanmyynnillekin. Salakapakat ja ilotalot tyydyttävät yksiä tarpeita, kahtiajakautunut yhteiskunta potee omaa, veristäkin tautiaan. Työväen kaupunginosan vastapariksi hymistelty Pitkänsillan eteläpuoli ei kuitenkaan oikein ota kannateltavakseen tätä yhteiskunnallista dialogia. Eri puolilla on eri lailla sodan kannattajia ja vastustajia. Ja on punikkeja, on valkoisia, on työläisiä ja työttömiä sekä porvareita. Yritystä on, mutta kovin tarkoitushakuisesti dikotomia avautuu.

Ja nouseepa naisasiakin vahvasti esille. ”Ei elä nainen naisen palkalla, työllä ei elä maalla ei kaupungissa.” Viittauksellisesti mieleen tulivat muun muassa Miina Sillanpään ja Minna Canthin hahmot ja saavutukset.

Hippunen vielä lisätyöstöä

Ensi-illassa esitystä vaivasi vielä sekava yleiskuva. Oli kärjistysten ylensyöntiä, kliseiden onttoutta sekä äänentoiston särkydesibelien ylikierrokset. Laulaminen meni aivan liian usein silkaksi huutamiseksi, voiman äärivauhditusta tuli keuhkoista ja vahvistimista. On todettava että musiikin pauhulla ei edesauteta julistuksen perillemenoa eikä peitetä vaillinaisuuksia. Näyttämötapahtumia vei niitä kepeästi katkoen ohutkuosinen musikaalihenki. Tarkoitus tuli selväksi, tämähän on viihdettä, tanssia vain ja laulua.

Rytmikäs liikkuminen vilisi kuluneita ja kömpelöitä askelsarjoja. Kontrasti vahvan sanottavan ja ruutua hyppivien lasten kaltaisen marssikääntyilyn välillä kuulsi joskus jopa hassuna.

Henkilöissä on jo hahmoa, mutta keskentekoisuus antaa vasta aavistuksen roolista, ei ota otteeseensa. Terävyys ja vimma vesittyivät, hymyiltiin, laulettiin (usein jokseenkin reppanasti, jos ei maneerisesti huutaen).

Yleisö eli kyllä mukana, innostui ja ”huuasi” toistuvasti yksinkertaistetusti julistaville sanoituksille. Mutta sanottava oli hetkessä kuin läpisyöty.

Esitystä eivät vielä nostaneet korkeaan lentoon arjen kokemukset, eivät naisen irralliset vuorosanat: ”Ei elä nainen naisen palkalla, työllä ei elä maalla ei kaupungissa.”

Revyyhän tämä oli, mutta ikävä tuli kunnon kabareeta, ikävä burleskin sävyjä. Ja missä oli hiillostava pelko ja pahuus, missä läikkyvä trokaus tai häikäilemätön paritus. Paradoksaalisesti sanottuna pienet reiät sukkahousuissa ja repsottavat rintsikat eivät puutetta peitä, eivät poista. Eivätkä puheet trokauksesta polttavaa nieleskelyä kostuta.

Muusikot kuin pelastavat enkelit piilosilla

Kuoro lauloi paikka paikoin tasasointisesti. Solisteissa oli kirjava joukko lahjakkuutensa eri vaiheissa eteneviä laulajia. Tuolloin äänentoistokaan ei aina helpottanut laulamista, vaan teki hankalimmillaan esityksestä vähän vaivaannuttavaa.

Muusikot olivat tekijöitä paikallaan, pelastavat siivettömät enkelit liihottelivat näkymättömissä, mutta hyvällä kuuloetäisyydellä. Jukka Nykäsen lähtöpartituuri soi vivahteita ja erilaisia viestejä, vanha eli, uusi kipristeli esille.

Hankkeen työryhmä on ollut asialleen vihkiytynyt: lavastus, puvut, valaistus-, kuva- ja videosuunnittelut olivat myös tarinaa omilta osiltaan muotoamassa ja värittämässä. Taustakuvat toimivat lavasteina hyvin!

Entäpä jos ylilyönnit olivatkin tässä tavoiteltu taitolaji

Musikaalia voisi epäilyistä huolimatta pitää ylilyöntien rohkeana pelikenttänä, likimain kokeiluna. Kunnioitusta herättää, että ei tyydytä helppoon hymistelyyn, ei pahastuta eikä vaivauduta roisistakaan näyttämökuvasta.

Vastaliikkeellä kuten musiikissa kontrapunktilla on aina tervehdyttävä ja rikastava tehtävänsä.

Mutta samalla on oikeastaan myös pakko todeta, että ronski asenne olisi edellyttänyt vieläkin rohkeampaa ja syvempään uurrettua kyntöjälkeä, jopa tyhjän päälle heittäytymistä. Palaset olisivat kenties asettuneet silloin paremmin esille ja seurattaviksi.

Tekijöiden rohkeus on aralle ja passiiviselle yleisölle ihmeesti helpottava lääke ja suuri mahdollisuus. Kylmäksi ei tässäkään kukaan jäänyt.