Aki Kaurismäen ja Pirjo Honkasalon kaltaisten veteraani-ikäisten auteurien jälkeen listalla alaspäin mennessä vastaan tulee jossain vaiheessa myös uudemman polven Teemu Nikin ohjaajanimi, jonka elokuvia ei ole tehty taskulaskin kädessä.

48-vuotias Nikki on tätä nykyä maan tuotteliampia ohjaajia. Erikoisesta nuortenfilmistä Lovemillasta (2015) käynnistynyt ura pitkissä elokuvissa on kokoelma järjenjuoksusta riisuttuja kalkkunoita (3Simoa, Nimby) ja ympäröivää todellisuutta omalaatuisesti tarkastelevia pikku helmiä (Armomurhaaja, Sokea mies joka ei nähdä Titanicia).

Uutuuden lisäksi tuotantoputkessa on jo kaksi seuraavaakin elokuvaa.

Liikekumppaniksi löytyy naapurin lastenhoitajasetä, jolle lääkäri selittää diagnoosiksi aivottomuuden. Hylkiöparilla on vain toisensa, mutta kuinka kauan, kun alamaailman tor-verkkojen syövereissä vetoa aletaan lyödä hengestä venäläisen ruletin arpapelissä.

SYSIMUSTA komedia onnistuu tavoitteessaan, jos sen tarkoitus ei ole naurattaa. Pekka Strangin hahmon kautta Nikki kuvaa äärimmäistä itsekkyyttä, jonka pelisairaus saa aikaan. Rakkaus, ystävyys ja liikekumppanuus menettävät arvonsa dopamiinikoukun alttarilla. Kaikki on kirjaimellisesti pöydällä.

Jari Virmanin Artolla ei ole aivoja, eikä hänen mielestäänkään saa oikein otetta. Hahmolla on tiettävästi tosielämän esikuvansa, mitä ei uskoisi. Pääkaksikosta toinen on niljakas ketku ja toinen säälittävä nahjus. Heidän pitäisi liikuttaa katsojaa.

Nikin käsikirjoitukset ovat usein sirpalemaisia sotkuja, joita hän ei ohjaajana aina kykene tai edes halua selvittää. Ehkä Nikki haluaa sanoa jotain ympäristön ennakkoluuloista ja suvaitsemattomuudesta, kuten täysin tolkuttomassa Nimbyssä.

Silti tuntuu, että Pelurista puuttuu selkeä fokus, punainen lanka, jolla sitoa hajanaiset irvokkuudet yhteen. Epätoivoisten ihmisten ahdinkoa kuvataan makaaberilla toteavuudella, joka ei varmasti ole kaikkien makuun.

Ikärajaksikin on lätkäisty komedialle korkea K16. Nauru saattaakin juuttua kurkkuun.