Molemmilla on jo kaukana takanaan aika lyhytikäinen, mutta enemmän tai vähemmän legendaarinen bändi. Cale muistetaan rockiin aitoa avantgardea tuoneesta The Velvet Undergroundista ja Marr indierockin perustaa luoneesta The Smithsista.

Ja molemmat myös muistetaan siitä, että heidän bändeissään vaikutti myös yksi, heitä aika lailla erottuvampi persoona. Calen rinnalla se oli Lou Reed, Marrin tapauksessa Morrissey.

Tosin kaikkihan kai tietävät, ettei Calen ja Marrin kohdalla puhuta mistään kakkosdivarin kavereista, oikeastaan aivan päinvastoin. Cale oli Reedia monipuolisempi multi-instrumentalisti, Marr taas vastasi pääosin The Smithsin biiseistä musiikillisesti.

Kysyntää riitti, sillä Marrin persoonallinen ja poikkeuksellinen, melodisesti kimalteleva tapa soittaa sähkökitaraa ei ollut kulunut 1980-luvun saatossa.

Se oli oikeutetusti korostuneella sijalla myös Huvila-keikalla, vaikka Marrin tyyliä on jäljitelty ja apinoitukin tämän tästä. Tai ehkä juuri siksi. Lähietäisyydeltä Marria kuunnellessa järisivät suorastaan historialliset mittasuhteet, eli kyseessä oli vähän sama kuin olisi norkoillut vuosikaudet Havis Amandan solinassa, kunnes päässyt vihdoin avaamaan korviaan Fontana di Trevin äärelle Roomaan. Viimeksi Marr on esiintynyt Suomessa vuonna 1984.

SOOLOURALLE Marrkin on lopulta siis päätynyt. Kitarasoundi oli konsertissa kaikkein komeimmillaan viidentenä kuullussa, kahden vuoden takaisessa Arielissa, joka on inspiroitunut Sylvia Plathista ja hänen tragediastaan ja lainaa nimensä kirjailijan kokoelmalta.

Kymmenvuotiseksi ehtineen oman tuotannon sekaan mahtui The Smiths-biisejä kuusi kappaletta. Mitenkään armotonta tasoeroa en eri aikojen materiaalin väliltä löytänyt, vaikka vannoutunut yleisö otti tietysti vanhat tutut paremmin omakseen. Viimeisenä kuultiin There Is a Light That Never Goes Out, mikäpä muukaan.

Viimevuotinen Spirit Power and Soul kuulosti tummasävyisyydessä koneklangissaan aika lailla Depeche Modelta, ja ohjelmassa oli myös lainana I Feel You, joka kenties vähän lohdutti alkukuun Mode-keikan peruuntumisesta yhä harmistuneita.

ITSEÄNI The Smithsissa itse musiikkia enemmänkin on puhutellut juuri tietty vastarantainen olemus, tapa ja tyyli. Marrin lauluääni muistuttaa etenkin livetilanteessa sitä mitenkään teeskentelemättä yllättävän paljon Morrisseyta, vaikka ei häneltä aivan samanlaista lavaotetta ja -karismaa löydy.

The Smiths kuuluu niihin bändeihin, jonka paluun pääparin menetetyt henkilökemiat – ja nyt myös basisti Andy Rourken kuolema – ovat estäneet, joten tällaisiin toisiaan aina jollain tapaa muistuttaviin soolokeikkoihin on tyytyminen.

Marria lämmitteli helsinkiläinen Sam Shingler kaikuisalla popillaan, johon sellistiä olisi voinut sovittaa vielä painokkaamminkin. Shinglerin ryhmä toi muistumia 1900-luvun lopulta, jolloin brittipopista vaikuttuneita bändejä sateli ovista ja ikkunoista, mutta parissa kohtaa se piti ihan lupaavasti otteessaan.

Huvilan alkuviikko on vaihdellut tunnelmasta toiseen niin kuin pitääkin. Maanantaina täpötäysi teltallinen kunnioitti ethio-jazzin isän, 79-vuotiaan Mulatu Astatken orkesterin komeaa, ties monettako Suomen-vierailuun ja tiistaina Beth Orton maalaili seesteisissä tunnelmissa, joista jotkut tuntuivat löytävän hyvinkin vaikuttavaa sielukkuutta.

Johnny Marrin jälkeen Huvilan ottaa haltuunsa Katri Helena, jonka edustama perinteinen iskelmämusiikki oli juuri The Smithsin vuosien 1982-87 aikaan perin katveessa.