Kuten Nyljetyt ajatukset, myös Niemi on kunnianhimoinen kirja. Se kertoo Suomen ja suomalaisten tarinan alkuräjähdyksestä maamme itsenäistymiseen asti. Hurme ei kuitenkaan tyydy tähän, vaan käsittelee samalla peräti koko ihmiskunnan kulttuurihistoriaa. Kerronta tasapainottelee onnistuneesti faktan ja fiktion välillä.

Jonkun toisen käsissä valtava kokonaisuus olisi saattanut hajota, mutta Hurme selviää urakasta hienosti. Niemen pääteesinä on, että kaikki kulttuurissamme on lainassa: ”Yhtenäistä Suomea tai suomalaisuutta ei pysty mitenkään määrittelemään. Perimältään nykyiset suomalaiset ja saamelaiset ovat seurausta jokseenkin kaikista ilmansuunnista tulleesta vuosituhansia kestäneestä maahanmuutosta.”

Niemen kertoja on teoksen tekijän kaltainen älykäs ja huumorintajuinen tyyppi, jonka rentous estää runsaasti tietoa sisältävää teosta muuttumasta liian totiseksi. Lähtökohta on humanistinen: ”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.”

Fundamentalismia vastaan

Niemi on vahvasti nationalismin ja uskonnon vastainen kirja. Sitä on helppo lukea, oli sitten professori tai duunari. Älyllisemmän sanailun lomassa viljellään puhekieltä ja voimasanoja. Väitteitä ei ole lähteistetty, mutta se ei ole tärkeää, sillä kyse on lopulta romaanista, ei tietokirjasta.

Juha Hurme on kansanomainen kirjailija, joka ei pelkää tarttua suuriin aiheisiin. Hänen teoksensa on lämminhenkinen yritys ymmärtää Suomea. Hän muistuttaa, että suomalaiset olivat jokseenkin viimeinen kansa, joka oppi lukemaan omalla kielellään: ”Ei ihme, että osa kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää.”

Niemen kronologisesti etenevä tarina alkaa universumin luomisesta ja päättyy Suomen eroamiseen Ruotsista. Itsenäisen Suomen kohtalonhetkistä, kuten sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta, ei puhuta. Näkökulma on virkistävä. Hurmeen tulkinnat ovat usein omaperäisiä, kuten hänen kiteytyksensä maamme kansalliseepoksesta: ”Kalevala on läpeensä weird.” (s. 88)

Kirjassa korostetaan, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia, ja että heidän huolensa ovat samat. Kansallismielisyyden ja uskonnollisen fundamentalismin kaltaiset asiat edustavat Hurmeen mielessä vaarallista humpuukia, joka johtaa pahaan. Keskinäinen ymmärrys ja tutkittu tieto ovat enemmän kirjan kertojan mieleen.

Kristinusko saapui Suomeen noin 1000-luvulla idästä ja lännestä. Sen myönnetään auttaneen Suomea kehittymään, mutta todetaan myös aiheuttaneen kohtuuttomia vaikeuksia. Kirkolle ja kruunulle riitti, kunhan kansa pystyi ”tankkaamaan uskonnollisia tekstejä ja kruunun asetuksia. Näissä pöyristyttävissä oloissa lukutaidon kehitys todellakin viivästyi.”

Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset suomenkieliset teokset, jotka olivat “Abckiria” ja “Se Wsi Testamenti”. Agricolaa parjataan Niemessä surutta, kiitos hänen jäyhän uskonsa. Osansa saavat myös suomalaiset opinahjot, jotka olivat pitkään kirkon talutusnuorassa: ”Hölmöily ja huuhaa elivät sitkeän ja pitkän elämän Turun akatemiassa. Vielä 1760-luvulla johdateltiin siellä itsepäisesti niemeläisten sukujuuria Israelin heimoista.”

Kyky nauraa itselle

Niemi on erilainen juhlakirja sadan vuoden ikäiselle Suomelle. Siinä kehotetaan näkemään omat vajavaisuudet ja nauramaan niille. Juha Hurme ajattelee rennon itsenäisesti, mikä erottaa hänen teoksensa edukseen tänä vuonna ilmestyneistä puisevimmista kirjoista.

Koska Niemi loppuu Suomen eroamiseen Ruotsista, romaanille on helppo nähdä jatkoa. Paljon kerrotaan, mutta runsaasti jää käsittelemättä. Suomi itsenäistyy, mutta yhteistä historiaa Ruotsin kanssa ei voi helposti unohtaa. Sama pätee Venäjään, joka sekin hallitsi pitkään Suomea.

Tarina jää auki. Ihmiset syyllistyvät typeryyttään virheisiin, mutta painavat eteenpäin ihailtavalla päättäväisyydellä. Sisu ei ole suomalaisten yksinoikeus, vaan tunnetaan myös muualla. Tätä ei kuitenkaan aina muisteta: ”Kansallisen yhtenäisyyden historiankirjoituksessa ei pärjää pelkällä muistamisella, vaan unohtamisella on vähintään yhtä merkittävä asema.”

Hurmeen tulkinnat maamme vaiheista ovat teräviä ja viihdyttäviä. Niemi on tervetullut muistutus siitä, ettei nationalismia aina kannata ottaa tosissaan, ei edes valtiomme juhliessa pyöreitä vuosia.

Aivan Nyljettyjen ajatusten tasolle Niemi ei nouse, mutta ansaitsisi silti Finlandiansa.

Esa Mäkijärvi