Kansallisteatterin Taivassalin nurkkaan on rakennettu pieni lautalattiainen näyttämö, jossa on paljon sekalaisia kalusteita, pari pöytää, eriparisia tuoleja, takaosassa piano. Näyttämön taustan valtavista ruutuikkunoista näkyy vihreää, puiden oksia ja kasveja. Toiselle seinälle heijastetaan videoita ehkä kasvien osista.

Lavalle astuu näyttelijä Ilja Peltonen. Hän on nyt maatilalla jo pitempään vieraillut, turhautuneisuuttaan alkoholisoitunut maalaislääkäri Mikael, jonka ikääntymistä kodinhoitaja Martta päivittelee. Molempia esittää Peltonen. Saman tien hän muuttuu näytelmän nimihenkilöksi, väsyneeksi ja kyyniseksi Vanjaksi, jonka elämänasennetta kuvaa puuskahdus “Mä en tarvi mitään, mä en rakasta ketään.”

Tšehov itse kutsui näytelmäänsä komediaksi, mutta myöhempi aika on käsitellyt sitä pikemminkin tragikomediana tai tragediana. Sen keskiössä on rakkauden, menetyksen ja rakkaudetta jäämisen suru. Tunteet ovat syviä ja epätoivo aitoa; niille ei naureta.

Brittiläis-irlantilaisen näytelmäkirjailijan ja muusikon Simon Stephensin päällekirjoitus Vanja-enosta sai ensi-iltansa Lontoossa 2023, jolloin sen kahdeksaa roolia esitti maineikas, tv-sarjoista (mm. Ripley, 2024) ja elokuvistakin (mm. All of Us Strangers, 2023) tuttu irlantilaisnäyttelijä Andrew Scott. Hän myös osallistui Vanya-näytelmän kirjoittamiseen.

Sekä Scott että itse esitys palkittiin Lawrence Olivier Awardilla. Scottin virtuoottista näyttelijäntyö-balettia voi edelleen ihailla National Theatre at Home -verkkopalvelussa.

VAIKKA TŠEHOVIN näytelmien yli sata vuotta sitten luodut henkilöt tuntuvat aina hämmästyttävän moderneilta, heissä on piirre, joka ei enää länsimaisissa yhteisöissä ole itsestään selvä: sitoutuminen perheeseen ja sukuun.

Vanjan määre ‘eno’ liittyy häntä painavaan vastuuseen. Vanja on jäänyt huolehtimaan sisarensa kuoleman jälkeen tämän maatilasta, jota hallinnoi kaupunkiin uuden vaimonsa kanssa muuttanut sisaren leski Alexander. Tilalla asuu myös Vanjan ja kuolleen sisaren äiti sekä sisaren ja Alexanderin tytär Sonja, joka hoitaa tilaa yhdessä enonsa kanssa.

Lieneekö uuden version Vanjaksi lyhennetty nimi viesti siitä, että se keskittyy enemmän Vanjaan yksilönä kuin vanhasta äidistään sekä sisarensa jälkeläisestä ja perinnöstä huolehtivana poikana ja enona? Tšehovin henkilöiden hartioilla painavat perhesuhteiden ja odotusten laahukset eivät Taivassalissa niinkään ahdista kuin henkilöiden omat valinnat tai valitsematta jättämiset.

Joka tapauksessa on selvää, että Vanja kokee uhranneensa elämänsä parhaat vuodet huonosti kannattavan tilan hoitoon ja raskaaseen työhön, tehneensä vuosikausia jotain, mitä ei itse asiassa ole halunnut.

Tilan tasaisenharmaata arkea järisyttää Alexanderin, sairaan ja uransa huipulta pudonneen elokuvaohjaajan, sekä tämän uuden, kauniin Helena-vaimon vierailu. Ohjaaja haluaisi myydä edesmenneen vaimonsa tilan ja käyttää tulot kalliiseen kaupunkilaiselämään.

Raskaimmin näyttää järisyttävän kuitenkin yksipuolinen rakkaus: Vanja ja Mikael rakastuvat Helenaan, Sonja puolestaan on rakastanut Mikaelia jo kauan. Kenenkään tunteisiin ei vastata. Lääkäri Mikaelin kanssa viettämänsä lyhyen lemmenhetken jälkeen Helenakin palaa miehensä luokse.

STEPHENSIN TEKSTI on juoneltaan uskollinen alkuperäiselle; nimiä ja ajankohtaa on muutettu, henkilögalleria on alkuperäistä pienempi.

Koska Tšehovin monisyiset ja hienostuneet tekstit ovat kestäneet aikaa niin hyvin ja tuntuvat edelleen esittelevän vaivattomasti nykyihmisenkin syvimpiä tuntoja, ei niiden “modernisoinnille” ole suurta tarvetta. Tässä tapauksessa Stephensin englanninkielinen teksti on kääntynyt Ilja Peltosen ja Eva Buchwaldin käsissä puhekielelle ja kirosanojakin käytetään.

Uutta Vanjassa on se näyttelijäntyön haaste, johon kahdeksan roolihahmon hetkittäin yhtäaikainenkin toiminta lavalla pääosan esittäjän vie. Jo pelkkä kahden henkilön keskustelun esittäminen vaatii yhdeltä näyttelijältä paljon. Nyt on luotava hetkessä kaikki hahmot fyysisellä olemuksella, eleillä sekä äänensävyllä, yleensä nopeasti vuorotellen. Peltonen ei vaihda – ei ehtisikään – edes vaatteita kertaakaan, mutta Vanjalla on käsissään lantti, jota hän heittelee, Helena hivelee poskeaan, lääkäri roikottaa hengityssuojaa toisessa korvassaan.

Sisällöllisesti uutta painotusta tai näkökulmaa en Taivassalissa näe. Se korostaa konseptin merkitystä entisestään, jolloin suvereeniuden vaatimus kaikilla osa-alueilla nousee esiin.

Peltonen selviää urakastaan kunnialla. Hänellä riittää energiaa, mutta fyysinen hienosäätö uuvahtaa loppua kohden. Henkilöhahmot saattavat mennä katsojalla välillä sekaisin. Sen sijaan, että Peltosen koreografia olisi hiottu loppuun saakka, hänelle on kasattu näyttämön reunoille rekvisiittaa, jota heitellä, hypistellä ja siirrellä paikasta toiseen ilman erityistä motiivia. Tuntuu, että se vain lisää kiireen tuntua eikä suvannoille tai ryminvaihdoksille jää tilaa.

Touhuamisen vähentäminen saattaisi myös tuoda komediallisuuden ja traagisuuden vaihteluita paremmin näkyviin eikä huumori jäisi yksittäisten heittojen varaan. Lopussa esitys ikään kuin huokaisee ja antaa tilaa enoaan rauhoittelevalle Sonjalle osoittaen samalla Tšehovin keskeisen huomion ihmisistään: mikään ei varmaankaan muutu. “Otetaan vastaan, mitä elämä tuo. Tehdään, mitä täytyy.”