Jo ennen esityksen alkua huomioni kiinnittyy käsiohjelmaan sivuun otsikolla ”Esityksessä ja sen väliajalla kuultava musiikki”. Valtava biisilista, määrällisesti ja laadullisesti. Kaikkea angloamerikkalaista laatukamaa maan ja taivaan väliltä The Clashin London Callingista The Specialsin Maggie’s Farmiin, on Bowieta Lady Gagaa, Queenia ja Sex Pistolsia. Tälläisella soundtrackilla ei voi tulla huonoa esitystä, ajattelen.

Eikä tulekaan.

Musiikilla on Lady T -näytelmän ylöspanossa lopulta lähinnä äänitehosteellinen merkitys. Biisit soljuvat hiljaisena taustamattona esityspuoliskojen alkua odotellessa ja kohtausten taustalla. Ne eivät varasta huomiota, mutta antavat silti oman vinkkinsä siitä ajasta ja ajan hengestä, joka vie näytelmän ytimeen: tylyyn poliittiseen voimankäyttöön.

Näytelmän nyt-hetkessä eletään joka tapauksessa vuoden 2013 alkua. Muistisairaudesta jo pitkään kärsinyt Margaret Thatcher (Paula Siimes) on linnoitettu julkisuudelta suojaan Lontoon Ritz-hotelliin, joka on kuulu myös kyvystään huolehtia arvoasiakkaidensa anonymiteetistä.

Thatcherin huonepalvelijaksi yövuoroihin osuu pätkätyöläinen Linda Elliot (Maria Kuusiluoma). Noin viisikymppinen, hiilikaivoskaupungista kotoisin oleva nainen on kuin mallikappale heistä, tavallisesta brittiläisistä työläisistä, joita ”Rautarouvan” äärijyrkkä talous- ja sisäpolitiikka aikoinaan kurmootti ja nöyryytti.

Tässä ja nyt Linda tekee kolmea kehnosti palkattua työtä päällekkäin pystyäkseen pitämään huolta sekä poliisiväkivallan vammauttanmasta pojastaan että äidistään, joka hänkin on muistisairas.

Ja kohtalo heittää sitten hänen passattavakseen kaikista maailman ihmisistä hänen pahimman painajaisensa.

TIINA PUUMALAISEN ajatus sijoittaa päähenkilöt kohtamaan aina vain yöaikaan on nerokas. Se tuo heitä samalle viivalle, sillä noina ”suden hetken” tunteina järkevänkin ihmisen ajatukset saattavat pyöriä erityisillä kierroksilla.

Lady Thatcherin mielihän karkailee jo valmiiksi koko ajan minne sattuu. Niinpä hän kuvittelee Lindan milloin haastattelemaan tulleeksi toimittajaksi, milloin politiikkaansa halveksuvan ihmisroskan perikuvaksi, lopussa jopa kuningatar Elisabethiksi.

Linda ja Maggie eivät käy näytelmässä paljonkaan suoraa dialogia. Heidän keskinäinen puhuttavansa on enempi epätasapainoista jutustelua, jossa palvelija koettaa saada passattavansa ymmärtämään perusarjen juttuja samaan aikaan kun tämä höpäjää vaikkapa miehensä Dennisin (kuollut) spesiaali-gintonicista tai etsii kädessään olevaa käsilaukkua. Suorempi ja syvempi puhe tulee molemmilla monologimuodossa, Lindalta suoraan yleisölle, Maggielta muistojen kautta.

Lady T ei pyri olemaan tarkka henkilökuva kovilla otteilla hallinneesta pääministeristä, vaikka se faktoja katsojan eteen heitteleekin ja Rautarouvan hyvin näköisenä näyttämölle tuo. Mutta poliittinen näytelmä on, kun se tuo tavisosapuolensa kautta näkyviin thatcherismin brittiläiseen yhteiskuntaan jättämät syvät arvet. Puumalainen ei näytelmätekstissään silti lähde tuomitsemaan Thatcheria, vaan näyttää luottavan siihen, että katsojat tuntevat lähihistoriaa niin, että tekevät omat johtopäätöksensä.

Ihan erityinen kiitos pitää antaa siitä, että näytelmään ei ole kirjoitettu sopulopetusta. Sellaista, jossa Thatcher satunnaisena kirkkaana hetkenään äityisi ymmärtämään aiheuttamiaan kärsimyksiä, ja toisaalta Lindan sydän heltyisi muistisairaan vanhuksen edessä, Loppuhalaus ja jaikilla hyvä tahto..

Ei, Maggie ei kadu mitään vaan jää harhoissaan kiittelemään vain itseään, eikä Linda toisaalta anna anteeksi mitään. Koskaan.

Välillä Maggie siirtyy kullattujen muistojensa lennättämänä mahtavuutensa päiviin Downing Streetille.

Lindan mieli voisi olla kirjattuna vaikka esityksen soundtrackilla vilahtavassa Billy Braggin kapinabiisiin Thatcherities: ”You privatise away what is ours, what is ours/ You privatise away and then you make us pay/ We’ll take it back some day, mark my words, mark my words…”

Linda ei silti Ritzin öissä ala mihinkään kostotoimiin. Hän vain hoitaa työnsä niin kuin palveluväeltä odotetaan. Hän ei voi menettää pientä palkkaansa, kun perheestä pitää pitää huoli.

PUUMALAINEN ON tehnyt teatteria pitkään työparina puolisonsa Teppo Järvisen kanssa, joka vastaa tämänkin esityksen visualisoinnista. Huippuhotellin huoneen ylöspanossa on paljon todenperöäisiä yksityiskohtia, samoin roolihenkilöiden puvustuksessa, mutta se tuntuu tässä kamarinäytelmäkontekstissa enempi leikittelyltä kuin pyrkimykseltä näköispatsasteluun.

Sellaiseen ei tarvitse pyrkiä näyttelijöidenkään, koska näytelmän molemmat henkilör ovat fiktiota; toinen eli Linda on sitä lähtökohtaisesti, Thatcher taas erityisesti siltä osin, että vain hyvin, hyvin rajallisella määrällä ihmisiä on käsitys siitä, millainen tämä nainen oli viimeisinä aikoinaan. Ritz-episodi perustuu kyllä sikäli tositapahtumiin, että Thatcher todella asui tuolloin hotellissa toipumassa julkisuudelta piilossa hänelle tehdystä leikkauksesta.

Paula Siimes on kuulunut Kansallisteatterin näyttelijäkuntaan pitkästi yli 40 vuotta, ja olen joskus pitänyt häntä kovin alikäytettynä hänen näyttelijätaitoihinsa nähden. Mika Myllyahon pääjohtajakaudella hän on kuitenkin saanut isompia ja parempia rooleja, ja Tiina Puumalaisen vuonna 2023 alkaneella, nyt neljänteen tuotantoon ehtineellä Kansallisteatteri-rupeamalla Siimes on ollut mukana kolmessa näytelmässä niin kuin vastanäyttelijänsä Maria Kuusiluomakin. Tällä suppeahkollakin otannalla kaksikosta voisi puhua jo ohjaajan luottonäyttelijöinä.

Siimestä katsellessa ei kannata jumittua hänen Thatcher-olemukseensa, jossa on toki näköisyyttä ja Rautarouva-maneereja otettu haltuun ihan sopivasti. Enemmin kannattaa kiinnittää huomio siihen tunteiden ja mielentilojen vaihteluväliin, jota Siimes komeasti ilmaisee: muistisairaan seilailua lapsenomaisuuden ja aggression välillä, muistoista kaivettua voimien päivien uhoa ja säälimättömyyttä, ja sitten sitä puhtaaksi viljeltyä kylmää rationalismia, joka hahmon perusasetus on. Upeaa jälkeä.

Sitä tekee myös Kuusiluoma Lindana. Hahmossa on sekä Kuusiluoman näyttelijänlaadulle ominaista sähäkkää temperamenttia että moneen kertaan maahan poljetun ihmisen hiljaista nöyrtymistä.

Ei siis kahta sanaa, kenen puolelle katsoja asettuu. Siinä onkin Lady T: n vähän heikompi puoli. Vaikka se ei tuomitse yhtä ja kohota pyhimykseksi toista päähenkilöään, perusasetelma on kuitenkin kovin polarisoitunut.

Mutta niin on maailmakin ja sen osana Suomi, jonka nykymenon yhtäläisyyttä thatcherismin aikaan ei tarvitse hakemalla hakea. EK-Orpo–Purra-akselin hallitusohjelman kirjaukset tulevat pelottavan lähelle niitä jyrkän oikeistolaisia teesejä, joita Thatcherin hahmo näytelmässä muistoissaan kertailee.