Henkilökohtaisista taisteluistaan avautunut Karl Ove Knausgård (s. 1968) tulkitsee uudessa romaanissaan Faust-myyttiä.

Esa Mäkijärvi

Se kertoo tutkijasta, joka myy sielunsa paholaiselle rajattomasta tiedosta ja maallisista iloista. Hinta on kuitenkin kova: mies päätyy helvettiin kohtuuttomuutensa takia.

Ehkä etevimmin tarinaa ovat varioineet näytelmissään Christopher Marlowe (1592) ja Johann Wolfgang von Goethe (1790). Kolmas erinomainen versio on Thomas Mannin romaani Tohtori Faustus (1947), joka nykyaikaisti moraliteettia koskemaan saksalaisten suostumista natsismiin.

Nyt on Knausgårdin vuoro. Yökoulussa kunnianhimoinen nuorukainen, norjalainen taiteilija Kristian Hadeland, uhraa kaiken tullakseen taitavaksi, kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Hän muuttaa Lontooseen 1980-luvulla opiskelemaan valokuvausta, tavaten siellä pimeyden voimiin yhteyden muodostaneen hollantilaisen Hansin.

Sielukauppias Mefistoteleen vastineen Hansin avulla Kristianista tulee haluamansa, mutta kuinka ollakaan, hän joutuu kärsimään toiveittensa toteutumisesta.

Pakostakin herää kysymys, kävikö enemmän tai vähemmän näin myös autofiktion kuningas Knausgårdille?

Yökoulu leikittelee kysymyksen avaamilla mahdollisuuksilla. Romaanin 2000-luvulle sijoittuvassa toisessa aikatasossa Kristian kirjoittaa pitkää itsemurhaviestiä, joka on Yökoulu. Ulottuvuuksia riittää, mutta Knausgård pitää tarinansa ymmärrettävänä.

Kyse on pohjimmiltaan tutusta kuviosta, jonka ”alussa Faustus on tavattoman ylimielinen, hän osaa kaiken, tietää kaiken, ei anna minkään rajoittaa itseään. Näytelmän päättyessä kaikki tuo on poissa. Jäljellä ovat vain pelko ja katumus.”

KNAUSGÅRDILLE tyypillisesti hän kokoaa tällä kertaa peräti seitsemän romaanin Aamutähti-sarjaa, josta Yökoulu on neljäs osa.

Homma on kokonaisuutena vielä aika levällään, eikä Taisteluni-rymistelyn kaltaista temaattista yhtenäisyyttä ole toistaiseksi näköpiirissä. Jää nähtäväksi, miten kauhua ja fantasiaa arkikuvaukseen yhdistävän Aamutähden lukuisat langat solmitaan yhteen.

Norjalaiskirjailijan irrottelu näkyy hänen proosansa osittaisessa viimeistelemättömyydessä. Se on selvästi vyörynyt paperille, eikä sitä ole välttämättä kovin paljon editoitu lauseiden tai rakenteen tasolla. Knausgårdin intuitiivinen tapa kirjoittaa voi ärsyttää.

Vaikka Yökoulu sisältää syvällistä ajattelua, se tarjoilee myös lukuisia latteuksia, joita tiukempi kustannustoimittaja olisi karsinut.

Toisin kuin Taisteluni-kokonaisuudessa, jossa ulkoinen maailma on sentään rationaalisuudessaan luotettava, Yökoulussa sekin rakoilee. Pimeyden ja valon voimien kamppailussa edellinen tuntuu päässeen voitolle esimerkiksi Kristianin nihilismissä:

”Maailma oli kaavoja ja tyhjyyttä. Kaikkialla ja kaiken aikaa tapahtuvaa syntymistä ja häviämistä. Hitaasti leijuvan pölyn muodostamia kiekkoja, tulipallojen valoa.”

Norjalaisnuorukainen on arkkityyppinen taiteilija. Häntä kiinnostaa vain oma kehitys, eivät sen ulkopuolelle jäävät asiat, kuten Tšernobylin räjähtänyt ydinvoimala. Ihmiskunnan tuhoutuminen koskettaisi häntä vain siinä mielessä, että se estäisi häntä kehittymästä neroksi.

Kristian on varmasti narsistinen, ehkä jopa psykopaattinen, mutta hänen kunnianhimoonsa voi silti samaistua. Menestys, jonka tavoitteluun hän suhtautuu ehdottomasti, perustelee muiden jyräämisen, mutta ennen nousua huipulle pitää kärsiä malttamattomuudesta:

”Minun täytyi löytää tyylini. Niin että kun ihminen katsoisi kuviani, hän tietäisi heti, että tämä tässä on Kristian Hadelandin teos.”

Hitaasti, vääjäämättömästi ja omasta tahdostaan hän ajautuu kohti helvettiä. Yökoulu olisi tosiaan hyötynyt tiivistämisestä, mutta kuten on käynyt selväksi, napakoittaminen ei kuulu Knausgårdin tapoihin. Hänen kerrontansa viettelee ja vetää mukaansa, perustellen hänen kirjojensa pituuden.

KNAUSGÅRD väittää romaaninsa jälkisanoissa, ettei Kristianilla ”ole esikuvaa todellisuudessa”, mutta Suomen Kuvalehden hiljattaisessa haastattelussa hän tunnusti ”olleensa parikymppisenä Kristianin kaltainen.”

Ei yhtä paha, hän korostaa, vain kylmä äärimmäisessä kunnianhimossaan.

Yökoulu, muusta Aamutähti-sarjasta puhumattakaan, ei ole autofiktiota, mutta Knausgård on selvästi käyttänyt elämäänsä sen pohjana. Yökoulun antisankari Kristian kuvittelee olevansa universumin päähenkilö, Faustin kaltainen tähti, joka syöksyy korkeuksista energian loputtua.

Moraliteettina ja tutkielmana pahuudesta Yökoulu ei ole kuitenkaan edeltäjiensä veroinen. Teksti rullaa ja juoni viihdyttää, mutta henkilöhahmot jäävät perustasolle. Kristiankaan ei ole niin magneettinen tyyppi kuin kuvittelee, joten häneen väsyy ennen pitkää.

Aamutähti-sarja edustaa Knausgårdin halua ja yritystä palata puhtaaseen kuvitteluun. Tulos on menevä, mutta sarjallisuus ei tunnu tällä kertaa kovin perustellulta. Knausgård selvästi nauttii kirjoittamisesta, mutta Taisteluni-kirjojen poikkeuksellinen intensiivisyys vaikuttaa kadonneen hänen töistään. Osittaisesta hiipumisesta huolimatta häntä lukee silti mielellään.