Ainakaan me länsimaalaiset emme kuitenkaan enää juuri välitä ajatella loppuamme ja yritämme jopa kieltää sen. Kuolema ei koske meitä, vakuuttelemme itsellemme, sillä juuri meidän elämämmehän jatkuu ikuisesti.

Vanheneminen, sairastelu ja menehtyminen tulevatkin monille tavallaan yllätyksenä. Hetkinen, eihän minulle pitänyt käydä näin. Eihän läheisilleni. Asian tajuaminen tuntuu epäreilulta. Sen sulatteluun tarvitaan aikaa ja voimaa, eikä kumpaakaan välttämättä löydy.

Ahavan teemaan paneutuvan romaanin aloittava kertoja Liisa kärsii epäluottamuksesta elämään.

Eikä hän pysty tosipaikan tullen suojelemaan heitä.

Kauhua lisää vanha täti Vuokko tekemässä kuolemaa sairaalassa. Surutyötä on jo pakko tehdä.

Kenties paetakseen ahdistavaa todellisuutta Liisa kuvittelee toista kohtaloa, aivokuollutta tyttö Meeriä ja häntä kotihoitavaa filippiiniläistä sairaanhoitaja Perlahia. He ruumiillistuvat amerikkalaisesta aikakauslehdestä luetusta artikkelista. Rinnakkainen tarina tuo tervetullutta lisäperspektiiviä.

GILGAMESH-EEPOKSEN mukaan komeasti nimetyssä ja Jenni Noposen tekemän hienon kannen omaavassa Hän joka syvyydet näki -kirjassa elämän isoimpia asioita ruoditaan muun muassa uskonnollisista, filosofisista ja tieteellisistä näkökulmista.

Seurataan esimerkiksi mieskomitean työskentelyä Harvardin yliopistossa 1960-luvun lopussa. He keskustelevat ja väittelevät siitä, miten kuolema voitaisiin määritellä uudelleen hengityskoneen ja elinsiirtojen keksimisen jälkeen.

Päätetään vetää raja aivotoiminnan loppumiseen, mutta kuten Ahava kommentoi Helsingin Sanomien romaaniaan koskeneessa haastattelussa lokakuussa 2025, aivokeskeisyys on länsimaalaisten juttu. Muissa kulttuureissa keskitytään muuhun, kuten ortodoksijuutalaisuudessa hengittämiseen elämän merkkinä.

Ahava tutkii proosassaan kuolemaa maailmankulttuurillisesti. Aikajänne ulottuu aina Sumerian ja Babylonian sivilisaatioihin saakka.

Vanhoista savitauluista löydetään edelleen paikkansa pitäviä ohjeita, kuten Gilgameshista, muinaisessa Mesopotamiassa kootusta maailman vanhimmasta eepoksesta, poimittu toteamus: ”Ikuinen elämä kuuluu vain jumalille. Kuolema on ihmisen osa.”

AHAVA KESKITTYY teoksessaan teemaan juonen sijaan. Kyse ei ole viihteellisestä proosasta, vaan kärsivällisyyttä, tarkkaavaisuutta ja pysähtymistä vaativasta ajattelusta, joka vaatii sopivan hetken.

Eliniän pidentyessä joudutaan kiperien kysymysten äärelle, kuten miettimään, miten kauan vanhuutta on sopiva pitkittää sairaaloiden väliintuloilla?

Romaanissa yhdet haluavat tulla kuolemattomiksi, toiset päästä kivuistaan eutanasialla. Kolmannet, yleisimmät, etsivät helpotusta menetettyään itselleen tärkeän ihmisen.

Liisa tukeutuu yhteiseen kulttuuriperintöön: ”Myyteissä kuolema kuuluu tarinaan eikä se ole lopullinen. Jotenkin se lohduttaa minua.”

Tekijälle tyypillisesti Hän joka syvyydet näki sekoittaa liikaa erottelematta faktaa ja fiktiota, tiedettä ja taidetta. Romaanissa alleviivataan, ettei kuolemaa voi ymmärtää pelkällä järjellä, vaan siihen liittyy myös esimerkiksi taikauskoa.

Yksinomaan biologia, tietoisuudesta puhumattakaan, tuntuu ihmeeltä: ”Ihminen on elossa, ruoka muuttuu energiaksi, ruumis on voimalaitos.”

Kirjan ansiona se auttaa tekemään kuoleman ymmärrettävämmäksi ja vähemmän pelottavaksi. Vaikuttavimpia ovat kuitenkin luvut, joissa rakastetaan ja surraan. Ne opettavat meille enemmän ihmisenä olemisesta kuin sivupolut luentoihin, asiakirjoihin tai vuosituhantisiin myytteihin.

”Minun jälkeeni vedenpaisumus”, lausahti tiettävästi itsekäs Ranskan kuningas Ludvig XV. Nykyään monet ajattelevat yhtä narsistisesti, eivätkä kanna huolta esimerkiksi luonnon tuhoutumisesta. Ahavan teoksen kertojien joukosta ei löydy tällaisia tyyppejä. Sen kokonaisvaltainen empaattisuus on kenties epärealistista, mutta se lämmittää mieltä.

Hän joka syvyydet näki on monikulttuurisuutensakin puolesta selvästi suunnattu kansainvälisille markkinoille. Sirpalemaisuudessaan romaani ei ole tekijänsä parhaita, sillä vaikka sen jääminen kesken on perusteltua, se häiritsee silti.

Kuoleman hyväksyminen osaksi elämää on yhtä kaikki perusasia, josta omaa napaansa tuijottavia ja historiattomuudesta kärsiviä nykyihmisiä on syytä muistuttaa.