Kansallisteatterin Taivassalin lavalle ilmestyy kaksi vivahteikkaan ja tarkan ilmaisun erityyppistä taituria, Paavo Kinnunen ja Juho Milonoff.

Pohjois-Irlannista kotoisin olevan kirjailija-näyttelijä David Irelandin Viides askel rakentaa heille taistelukentän, AA-kerhon puitteissa sovitut tapaamiset, joissa käydyt keskustelut paljastavat, että molemmilla on muitakin addiktioita kuin alkoholi.

Taivassalin tila on tumma ja yksinkertaisen karu: ne koottavat, yhteisistä tiloista tutut rumanväriset tuolit, joku vanha piironki, jonka päällä termos ja pullaa, tilaa liikkua. Mahdollisuutta poistua tilasta, kommentoida jostain etäältä näyttämättä puhujan fyysisiä reaktioita, käytetään hienosti hyväksi.

Jarmosta tulee Lukan kummi, henkilö, jolle voi luottamuksellisesti puhua kaikesta ja jonka tarkoitus on tukea raitistumiskamppailussa.

Esityksen musiikki ja äänet ovat jylhiä. Kun Taivassali alussa pimenee, jyrähtävät Beethovenin Coriolan ensitahdit soimaan. Uhkaavia säveliä ja matalaa murinaa kuuluu sen jälkeenkin kohtausten välissä.

Vaikka toistuvasti kovasti naurattaakin, uidaan syvissä vesissä. Miesten sisällä kasvava aggressio ilmoittaa itsestään jo varhain. Milonoffin tulkinnassa se on ankaraa selkeyttä ja huolellista hillintää, Kinnusella holtitonta hätää ja tunteellisuutta, jonka suunta on arvaamaton.

On selvää, että kierrokset kovenevat esityksen edetessä. Komedialle keskeinen tarkka rytmitys ei horjahtele. Sen ohjaaja Reinikainen hallitsee myös omassa näyttelemisessään, ja sen hallitsevat Milonoff ja Kinnunen.

Kaikin tavoin vaikuttava on kiihtyvän uskontokeskustelun päättävä täyspysähdys, jossa Luka asettuu ristiinnaulitun asentoon ja Taivassalin pimennysverho hänen takanaan nousee paljastaakseen huikean näköalan kohti Alppilaa.

David Irelandin kirjoittamassa näytelmässä terapiapuheen alta paljastuu aggressiota ja absurdeja tilanteita.

VIIDES ASKEL viittaa Anonyymien Alkoholistien (AA) kahdentoista askeleen toipumisohjelmaan, jonka viides askel kuuluu:

”Myönsimme vajaavuuksiemme täsmällisen luonteen Jumalalle, itsellemme ja jollekin toiselle ihmiselle.”

Kahdentoista askeleen ohjelma perustuu hengellisyyteen muttei tiettyyn uskontoon. Kristinuskon jumala kuitenkin nousee yhdeksi miesten välisen mittelön aiheeksi, kun uskontoon sitoutumattoman Jarmon käyttämät etäännyttävät metaforat eivät aukea Lukalle.

“Sanotko sä, että pahvimuki voi olla jumala!”

Ireland on itse toipuva alkoholisti, ja dialogista paistaakin ymmärrys ongelman luonteesta. Itse asiassa alkoholista ei puhuta niinkään paljon kuin kaikesta siitä, mitä elämästä puuttuu, mikä on mennyt väärin ja mitä ei jaksa.

Samalla joudutaan pesemään arjen sotkujen nyrkkipyykkiä, ravistelemaan itsepetoksia ja valheita.

Reinikaisen ja dramaturgi Eva Buchwaldin käännös suomalaisen kulttuurin ilmaisuihin on oivaltava.

Myös miesten arvomaailman pohjamudat paljastuvat pikkuhiljaa, ja loppua kohden käy hyvin selväksi, miten kaltevalla pinnalla – myös konkreettisesti – hoitotapahtumassa ollaan. Jarmo ei ole terapiatyön ammattilainen vaan ongelmainen vertaistukihenkilö.

Esitys näyttää riippuvuuksien monenkirjavan verkoston. Voimakkaimmin korostuu vallanhalu ihmissuhteissa sekä se, kuinka paljon tarvitsemme toisia ihmisiä ja heidän hyväksyntäänsä.

Irelandin The Fifth Step sai ensi-iltansa 2024 Edinburghin festivaalin Fringe-ohjelmistossa. Se edustaa tiivistä, terävästi sanailevaa brittidraamaa parhaimmillaan ja antaa näyttelijöille mahdollisuuden loistaa.

Toisaalta kompaktisti pakattu muoto ja ironia pitävät katsojan käsivarren mitan päässä, vähän tietäväisempänä kuin esityksen hahmot.

Mutta voiko siitä tekijöitä syyttääkään, että katsoja tunteen matkustavansa turvallisesti ja varmasti etenevässä junassa?