Eduskuntapuolueista vasemmistoliitto ja vihreät kannattavat yhteistä katsomusainetta varauksin, ja kristilliset tyrmäsi vähemmän yllättäen Adlercreutzin ehdotuksen saman tien. Muut puolueet eivät ole ottaneet virallista kantaa, mutta närää ehdotus on herättänyt niin kokoomuksen, perussuomalaisten kuin keskustan joukoissa.

Adlercreutz muotoilee, että yhteisen katsomusaineen kategorinen ja voimakas vastustus saattaa osin johtua siitäkin, ettei koulun nykyarki ole enää tuttu.

– Moni puhuu siitä, että yhteinen oppiaine ”poistaisi uskonnon koulusta”. Mutta miten se, että on noin 15 eri oppimäärää, niistä osaa opetetaan koulun ulkopuolella ja osin ei-pätevien opettajien toimesta, olisi tästä näkökulmasta parempi kuin yksi yhteinen aine? Aine, jossa aivan kuten nykyisinkin iso osa olisi oman uskontoperinteemme ja siihen liittyvän kulttuurihistorian oppimista, hän sanoo Demokraatille.

Uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opettajien kannat vaihtelevat, mutta Suomen uskonnonopettajain liiton puheenjohtaja Tuovi Pääkkönen kannatti kolumnissaan Helsingin Sanomissa viime elokuussa yhteistä katsomusainetta.

Pääkkösen mukaan esimerkiksi islamista tulisi tietää enemmän, koska ”tieto ei koskaan ole uhka, tietämättömyys on”. Lisäksi monet nuoret ovat kiinnostuneita erilaisista maailmankatsomuksista ja haluaisivat käsitellä niitä koulussa yhteisesti.

– Jokaisen tulisi ymmärtää, miten katsomukset vaikuttavat yhteiskuntaan, kulttuuriin ja poliittisiin päätöksiin eri puolilla maailmaa. Olisi tärkeää tunnistaa myös uskonnon käyttäminen poliittisen agendan tukena, hän kirjoitti HS:n Vieraskynä-palstalla.

Myös Adlercreutz painottaa, että yhteisen oppiaineen vahvin peruste löytyy tarpeesta vahvistaa uskonnonlukutaitoa ja ymmärrystä niin suomalaisesta kuin muista kulttuuriperinnöistä, joihin uskonnotkin olennaisesti liittyvät.

– Lisäksi pidän hyvin ongelmallisena sitä tosiasiaa, että nykyjärjestelmä on monin tavoin eriarvoinen. Toki pätevien opettajien saatavuus on tärkeä kysymys, ja yhteinen oppiaine saattaisi pitkällä aikavälillä helpottaa myös tätä haastetta.

– Ja vaikka mielestäni voidaan perustellusti kyseenalaistaa ajatus siitä, että koulun opetuksen tehtävänä olisi vahvistaa uskonnollista identiteettiä, on silti tärkeää, että vähemmistöuskontoihin kuuluvat saavat riittävän vahvan ymmärryksen omasta uskonnostaan. Samalla on syytä pohtia, voisiko jonkinlainen hybridimalli, jossa yhdistyvät omaan uskontoon liittyvä opetus ja yhteinen oppiaine, olla toimiva polku eteenpäin.

PERUSSUOMALAISTEN kansanedustaja Ari Koponen jätti hiljan kirjallisen kysymyksen siitä, miten estetään, että ”Suomi ei tue tai mahdollista länsimaisten arvojen vastaista, esimerkiksi islamistista tai muuta radikalisoivaa perusopetusta, jolla ruokitaan rinnakkaisyhteiskuntien muodostumista”.

Koponen vetosin suojelupoliisin lausuntoon, jonka mukaan ilman perusopetuksen järjestämislupaa toimivien niin sanottujen kotiopetuskoulujen määrä on kasvanut Suomessa viime vuosina.

Hänen tulkintansa mukaan tämä voi uhata sekä lasten että kansallista turvallisuutta.

Siitä, että kotikouluun voidaan siirtää lapsia myös äärioikeistolaisten ja muiden salaliittoteorioiden, kuten vaikkapa rokote- ja tiedevastaisuuden, ”valtiollisen aivopesun” ja ”vääristyneiden sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden tuputtamisen” edistämiseksi, Koponen ja muut perussuomalaiset eivät ole olleet huolissaan.

Eivätkä siitä, että pätevien islaminopettajien puute kouluissa mahdollistaa hyvinkin kirjavan imaamipohjaisen opetuksen.

Anders Adlercreutzin mukaan on ”jossain määrin yllättävää, että erityisesti poliittisen kentän konservatiivilaidalta on esitetty tukea nykykäytännölle, jossa osa oppilaista suorittaa opetussuunnitelman mukaista uskonnon opetusta moskeijaympäristössä”.

– Pääosin myönteinen palaute ja tuki ehdotukselle kertoo kuitenkin katsomusaineen tarpeen ymmärtämisestä. Monet ovat tietoisia siitä, että opetus on jo nyt monipuolista ja tunnustuksetonta. Samalla yhä useampi kokee, että oppilaiden jakaminen ryhmiin uskonnon perusteella on peruskoulumme perusajatuksen ja eetoksen vastaista.

OPETUSNEUVOS Outi Raunio-Hannula opetushallituksesta (OPH) kertoo, että nykyiset perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet sisältävät oppimääräkuvaukset kymmeneen ja lukion opetussuunnitelman kahdeksaan uskonnon oppimäärään.

Evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon ohella niitä ovat muun muassa islam sekä katolinen, juutalainen, buddhalainen ja Krishna-uskonto.

Tilastokeskuksen mukaan islamin uskonto oli vuonna 2024 kolmanneksi yleisin katsomusaine perusasteen kouluissa luterilaisuuden ja elämänkatsomustiedon jälkeen.

Luvut ovat kokonaisuudessa yhä pieniä: islamin opetukseen osallistui 4,2 prosenttia alakoulujen ja 3,3 prosenttia yläkoulujen oppilaista.

Valtaosa eli noin 80 prosenttia peruskoulujen oppilaista opiskelee yhä evankelisluterilaista uskontoa, joka on automaattivalinta, mikäli oppilas kuuluu kirkkoon. Elämänkatsomustiedon suosio on kuitenkin kaksinkertaistunut viime vuosikymmenen aikana sekä ala- että yläluokilla sitä mukaa, kun luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä Suomessa on vähentynyt. Sekä elämänkatsomustiedon että islamin oppilaita on eniten Uudellamaalla.

Raunio-Hannula muistuttaa, että julkisessa keskustelussa unohtuu usein koulun ja uskonnollisten yhdyskuntien antaman opetuksen olevan kaksi eri asiaa.

Tiivistettynä kyse on siitä, että Suomessa rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluva oppilas voi osallistua oman uskonnollisen yhdyskunnan antamaan opetukseen, jos oppilaalle ei koulussa järjestetä katsomusaineiden opetusta.

Uskonnollisen yhdyskunnan antama opetus korvaa tällöin muun opetuksen tai ohjatun toiminnan, jota oppilaalle järjestettäisiin katsomusaineiden tilalla. Se ei kuitenkaan ole koulun uskonnon opetusta eikä siitä anneta arvosanaa todistukseen.

– Monet muslimit eivät kuulu mihinkään Suomessa rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, jolloin heidän tulee osallistua elämänkatsomustiedon tunneille. He voivat myös huoltajan pyynnöstä osallistua koulun islamin opetukseen tai huoltajan ilmoituksella enemmistön uskonnon opetukseen, Raunio-Hannula selventää.

SUOMESSA ei liioin ole opettajarekisteriä, vaan opetuksen ja koulutuksen järjestäjät – eli oppilaitokset – vastaavat opettajien rekrytoinneista, työsuhteista ja pätevyysvaatimusten täyttämisestä.

Toisin kuin poliittisesta keskustelusta voisi luulla, Suomessakin on opetettu islamia vuosikymmenet.

– Toki Suomi on silti aiempina vuosikymmeninä ollut uskonnollisesti homogeenisempi maa. Nyt Suomessa on noin 170 rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa. Teoriassa kouluopetuksessa voisi olla tarjolla 170 eri uskonnon oppimäärä, mutta käytännössä tällaista ei ole näköpiirissä, Outi Raunio-Hannula kommentoi.

Suaad Onniselkä toimii virka-apulaisrehtorina Puistopolun peruskoulussa Vuosaaressa. Koulun noin 850:stä oppilaasta 45 prosenttia on S2- eli suomi toisena kielenä -oppilaita.

Vuonna 2007 Suomessa aloitettiin islamin aineenopettajien koulutusohjelma. Onniselkä sai kelpoisuuden opettaa islamia vuonna 2009, toisena maassa ja ensimmäisenä Helsingissä. Nyt hän opettaa matemaattis-luonnontieteellisiä aineita, mutta hän on myös tehnyt islamin oppikirjoja ja opetushallitukselle suunnitelmatyötä uskonnon opetuksessa.

Onniselän mielestä yksi iso ongelma yhteisessä katsomusaineessa on sisällön, käsitteiden ja keskustelun epämääräisyys.

– Puhutaanko uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksesta, vai jonkinlaisesta dialogitaidosta – ja kenen tarpeista ja toiveista ollaan liikkeellä? Välillä vaikuttaa, että takana on evankelisluterilaisten tarve oppia lisää omista lähtökohdistaan sekä maailmoja syleilevä ajatus siitä, että kun lapset vain saadaan yhden katsomusaineen pariin, sekä uskonnolliset vähemmistöt että yhteiskunnalliset ongelmat jotenkin katoavat.

Onniselkä painottaa, ettei hän opetusalan ammattilaisena vastusta ainesisältöjen ja opetuksen kehittämistä, kunhan tiedetään, mitä ollaan tekemässä ja miksi.

Nyt keskustelu katsomusaineesta on hänen mukaansa ”hähmäistä” – ja osin myös poliittisesti värittynyttä.

– Poliittisessa päätöksenteossa on tällä hetkellä vahvaa halua säätää erillislakeja, joilla puututtaisiin vain tiettyjen ryhmien oikeuksiin ja elämään. Näille tahoille sopisi oikein hyvin, ettei islamia tai muita vähemmistöuskontoja saisi opettaa lainkaan.

Onniselän mukaan on myös melko epäloogista, että juuri 45 minuutin uskonnonopetuksen viikossa pelätään lisäävän segregaatiota.

– Koulussa on valinnaisaineita, erilaisia linjapainotuksia ja muita jakoja ikäryhmistä alkaen. Kouluissa on myös paras ymmärrys siitä, miten asioita kannattaa ja on mahdollista toteuttaa käytännössä. Lapsilla ja nuorilla on taustastaan riippumatta oikeus saada tietoa myös omasta perinteestään.

OMA lukunsa on, että siirtyminen kotikouluun on Suomessa hämmästyttävän helppoa. Käytännössä riittää, että huoltaja ilmoittaa siitä asuinkuntaan.

Ilmiö on oppivelvollisuuden piirissä pieni: Tilastokeskuksen mukaan kotikoululaisia oli vuonna 2024 vajaat 900. Määrä on kuitenkin kaksinkertaistunut koronavuosien jälkeen, jolloin lapset ja nuoret siirrettiin pakolla etäopetukseen.

Vaikka kuntien on valvottava kotikoululaisten oppimista, sen tavat päätetään paikallisesti. Usein kotikoulua käyvälle nimetään niin sanottu tutkiva opettaja, joka tapaa perheen 1-2 vuodessa ja voi tarkastella etenemistä myös tehtävien avulla.

Tutkiva opettaja ei silti järjestä varsinaisia kokeita tai tee arviointia. Jos opinnot eivät etene kotiopetuksessa, asia otetaan puheeksi huoltajan kanssa. Mikäli muu tilanne perheessä vaikuttaa tavalla tai toisella huolestuttavalta ja lapsen edun vastaiselta, siitä voi tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Myös Anders Adlercreutzin mukaan suojelupoliisin huomio siitä, että kotiopetuskoulut voivat altistaa lapsia esimerkiksi uskonnolliselle tai ideologiselle radikalisoitumiselle, on syytä ottaa vakavasti ja seurata tilannetta tarkasti – riippumatta siitä, millaisesta radikalisoitumisesta on mahdollisesti kyse.

– On tärkeää, että koulu on yhdenvertainen. Kun kotikoulujen valvonta vaihtelee varsin paljon, voidaan perustellusti pohtia, onko kokonaisuus riittävästi hallinnassa. Valvontaan olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota monessa kunnassa, hän sanoo.

Suaad Onniselkä muistuttaa, että kotiopetukseen siirtyessä jäädään kaikkien maksuttomien palvelujen ulkopuolelle: oppimateriaalien, ruokailun, kouluterveydenhuollon ja niin edelleen. Siksikin se on ollut vähäistä.

– Muslimiyhteisössä vanhemmat eivät yleensä opeta itse, vaan opetusta annetaan yhteisössä. Ilmiö on melko marginaalinen enkä muista parinkymmenen vuoden uraltani yhtään tapausta, jossa lapsi olisi jäänyt koulun ulkopuoliseen opetukseen pidemmäksi, saati koko peruskoulun ajaksi.

– Yleensä kyse on ollut maailmankatsomusasioita enemmän terveydellisistä tai psyykkisistä haasteista, kuten valtaväestölläkin, esimerkiksi lapsen vaikeuksista toimia isossa ja hälyisessä ryhmässä.

OUTI Raunio-Hannulan mukaan opetushallituksen edustajat eivät voi ottaa kantaa poliittisiin päätöksiin, jollainen kotiopetuskin on.

– Lait säätää eduskunta, ja siellä on päätetty tällaisesta mahdollisuudesta ja tavoista järjestää kotiopetus, hän muotoilee.

Sama pätee ministeri Adlercreutzin ehdotukseen yhteisestä katsomusaineesta. Raunio-Hannula haluaa kuitenkin muistuttaa, että opetus- ja kulttuuriministeriö teetti jo vuonna 2022 selvityksen katsomusaineiden opetuksen nykytilasta ja uudistamistarpeista.

Sen yhteenvedossa todettiin, että nykymuotoisessa katsomusaineiden opetuksessa on merkittäviä ansioita, mutta myös varteenotettavia ongelmakohtia, joista osa koskee oppijoiden yhdenvertaisuutta. Selvityksen mukaan ”katsomukselliset ja tulevat demografiset muutokset asettavat myös entistä suurempia haasteita”.

Suaad Onniselkä oli mukana selvitystyöryhmässä.

– On hieman kummallista, ettei kahden vuoden takaisen laajan työn tuloksia näytä pohditun hyödynnetyn juuri lainkaan tässä uudessa avauksessa.