Politiikan vuosi 2026 on Suomessa siitä poikkeuksellinen, että sille ei ole osumassa yksiäkään vaaleja. Nykyisen hallituksen odotetaan rämpivän läpi koko vaalikauden. Katseet ja valmistautuminen puolueissa suuntautuvat siten jo huhtikuuhun 2027, jolloin valta jaetaan valtakunnassa uudelleen.

Suomenkin kannalta kiinnostavimmat vaalit alkaneena vuonna pidetään syyskuussa Ruotsissa. Molemmilla on toki omaleimaiset poliittiset kulttuurinsa, eivätkä vaalitulokset suoraan korreloi toisiinsa.

Yhtäläisyyksillä on kuitenkin oma mielenkiintonsa. Yhteydet ovat tiiviit, ja naapurukset hengittävät samankaltaista ajan henkeä.

Juha Sipilän (kesk.) porvarihallitusta seurasi vuonna 2019 Antti Rinteen/Sanna Marinin punavihreävetoinen hallituspohja ja 2023 edelleen oikeistokonservatiivinen koalitio.

Muuttujat muuttaen molemmat ovat Suomelle tuttuja ilmiöitä.

EDELLISET parlamenttivaalit olivat sekä Ruotsissa että Suomessa äärimmäisen tiukat. Oikeistoblokki voitti naapurissa keskustalla vahvistetun vasemmiston alle prosentin äänierolla ja sai valtiopäiville kolmen paikan enemmistön.

Ruotsidemokraateille (20,5 prosentin kannatuksella) ei annettu ministeripestejä, mutta hallitsemaan ryhdyttiin heidän kanssaan sovitun ohjelman ja tuen pohjalta. Tehdystä diilistä kertovaan tiedotustilaisuuteen puolueet marssivat ruotsidemokraattien Jimmie Åkessonin johdolla.

Maltillinen kokoomuspuolue (19,1 prosenttia) kuittasi pääministeriyden lisäksi ulkosuhteiden, puolustuksen ja talouspolitiikan painavimmat postit. Kristillisdemokraateille (5,3 prosenttia) ja liberaaleille (4,6 prosenttia) riitti myös vaatimatonta kannatustaan painavampia tehtäviä.

SUOMI seurasi puoli vuotta myöhemmin Ruotsin mallia sillä erotuksella, että perussuomalaiset pääsivät mukaan hallitukseen. Vaaleihin ei menty kahtena kilpailevana blokkina, mutta oikeiston ja vasemmiston rajan ylittävältä ratkaisulta oli syöty eväät viimeistään vaalikamppailun aikana.

Marinin ”viisikko” sai itse asiassa 7 187 ääntä enemmän kuin uuden hallituksen muodostaneen Petteri Orpon ”nelikko”. Ratkaisevaa oli keskustan (11,3 prosenttia) jättäytyminen kahden vaalitappion rasittamana vapaaehtoisesti oppositioon ja RKP:n (4,3 prosenttia) loikka vaa’ankielenä oikeiston kelkkaan.

Perussuomalaisten (20,1 prosenttia) jääminen niukasti kokoomuksen (20,8 prosenttia) taakse taisi olla heille itselleenkin helpotus. Vastaavan hallituskoalition juokseminen kokoon Riikka Purran johdolla olisi ollut huomattavasti vaikeampaa, ellei mahdotonta.

Tehtäväkenttien jaossa pääministeripuolue kokoomus sai kansainväliset suhteet ja puolustuksen, perussuomalaiset valtion varat, maahanmuuton ja sisäisen turvallisuuden. Opetusministeriö meni RKP:lle ja maatalous kristillisdemokraateille (4,2 prosenttia) – kuten Ruotsissakin.

MILLAISIN näkymin naapurukset lähtevät kohti seuraavia parlamenttivaaleja?

Mielipidemittauksissa opposition yhteenlaskettu kannatus on Ruotsissa ollut vaalikauden varrella 5-10 prosenttiyksikköä suurempaa kuin hallitusrintaman. Ero ei tässä vaiheessa ole millään lailla ratkaiseva, vaan voimasuhteet ehtivät tuosta hyvin tasoittua, jos ovat tasoittuakseen.

Olennaisempia ovat muutokset oikeistoblokin sisällä. Ruotsidemokraattien kannatus on ollut jatkuvasti muutaman prosentin kokoomusta korkeampaa, eivätkä he aio tyytyä toista kertaa pelkän tukipuolueen asemaan.

Kiinnostavaa on, minkälaisen sopimuksen avittamana nykyinen hallituspohja mielii jatkaa toiselle kaudelle. Ilman ruotsidemokraatteja se ei onnistu, mutta pysyvätkö kaikki sen vaatimusten kanssa samoilla rattailla. Istuvalle pääministerille Ulf Kristerssonille ei liene kärkinimenä vaihtoehtoa.

RUOTSISSA sovellettava neljän prosentin äänikynnys tuo asetelmiin oman jännityksensä. Yhteistyö laitaoikeiston kanssa on jumittanut liberaalit alle kolmen prosentin kannatusalhoon, josta nouseminen saattaa edellyttää aikaisempaa runsaampaa taktista äänestämistä.

Ne äänet eivät ole pois ruotsidemokraateilta vaan kokoomukselta ja muilta porvareilta, joilla olisi korkeammalle kannatukselle omaakin käyttöä. Blokin ja puolueen edut voivat olla ristiriitaisessa suhteessa.

Itsestään selvää ei äänikynnyksen ylittäminen ole kristillisdemokraateillekaan tai toisaalta oppositiorintaman keskustalle ja ympäristöpuolueelle. Perinteisesti siitä on selvitty, mutta rima on toisinaan jäänyt heilumaan.

Parlamentista putoaminen on todellinen uhka, joka ennemmin tai myöhemmin realisoituu jonkun kohdalla. Ja sillä on merkittävää vaikutusta edustajapaikkojen jakautumiseen, kuten korkean äänikynnyksen Saksasta on voitu havaita.

OIKEISTOVALTA on pönkittänyt sosiaalidemokraattien asemaa pääoppositiopuolueena. Ruotsissa heidän kannatuksensa huitelee pitkälti yli 30 prosentissa ja Suomessakin 25 prosentin korvilla.

Silti nykyisen hallituspohjan jatkuminen seuraavien parlamenttivaalien jälkeen on Suomessa epätodennäköisempää kuin Ruotsissa. Orpon koalition yhteenlaskettu kannatus on pysytellyt enimmäkseen alle 40 prosentissa, eivätkä muutkaan suosion mittarit sitä mairittele.

Mutta mitä tilalle? Sitä varmasti mietitään jo kuumeisesti politiikan kulisseissa ja spekuloidaan kevään edetessä kiihtyvään tahtiin kommentaattoreiden kolumneissa, vaikka aikaa ja matkaa vaaleihin on vielä runsaasti jäljellä.

Tosimielellä asetelmat alkavat jäsentyä vasta ensi syksynä. Alkutahdit taistoon saatetaan hyvinkin saada Ruotsin vaalituloksesta ja sen tuottamasta hallitusratkaisusta.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.