Mutta sen verran ennakko-odotusten vastainen näiden kahden Anneli Kannon ”Veriruusut”-romaanin pohjalta tehdyn teatteriproduktion tapa lähestyä aihettaan on, että pakko niitä on hetken rinnatusten tarkastella

Siis: Sirkku Peltolan ohjaama ja näyttämölle kirjoittama Tampereen Työväen Teatterin ”Tytöt 1918” -musikaali tekee punakaartin tytöt yksilöinä tutummaksi ja tuo heidät persoonina lähemmäs katsojaa kuin Lauri Maijalan Veriruusut-ohjaus Kom-teatterissa. Ja vastavuoroisesti: Kom-teatterin esityksen herkkäviritteinen musiikkidramaturgia koskettaa syvemmältä kuin TTT:n musikaalin suuri ja mahtava kattaus.

Näin nämä erimittakaavaiset esitykset ovat toisiinsa nähden vahvemmilla niillä alueilla, joilla juuri sen toisen olisi arvellut olevan etulyöntiasemassa.

Radikalisoitumisen läpivalaisu

TTT:n musiikilla ryyditetty näkemys eräiden naiskaartilaisten kohtaloista sisällissodan kurimuksessa oli syvältä kouraiseva ja sama teho erilaisin keinoin toteutettuna on Kom-teatterin tulkinnalla. Kun TTT:n esityksessä Peltola otti fokukseen – Kannon romaanihenkilöitä siis hiukan modifioiden – Finlaysonin puuvillatehtaan nuoret työläistytöt, Komin dramatsoinnin päähenkilöjoukko muodostuu romaanin tapaan valkeakoskelaisista paperitehtaan tytöistä. Heistä lähikuvaan nousee kaksi, Suovasen perheen 15-vuotias Sigrid ja Halmisen perheen alta kaksikymppinen Maija.

Katsoja päästetään näkemään heidän kehityskaarensa tavallisista työläistytöistä vallankumouksen etujoukoissa kaikkensa antaviksi taistelijoiksi. Se prosessi etenee kuin nopeutetussa filmissä, sillä todellisuudessakin tuollainen vaihe kesti alle puoli vuotta, mikä on yhden kansakunnan historiassa hyvin lyhyt aika. Tämä niin TTT:n kuin Komin versioissa nähtävä radikalisoitumiskehityksen läpivalaisu on kummassakin sykähdyttävintä seurattavaa ja samalla niiden tärkein viesti. On hyvä käsittää, miten tavallisesta nuoresta voi epäoikeudenmukaisissa oloissa kasvaa tappaja.

Sigridin kohdalla vahva syy on muun muassa tehtaanjohtajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö. Jollain toisella se on joku muu vapauden loukkauksen ja riiston muoto.

Sigridin perheessä äiti (Eeva Soivio) on kaikenlaista kumouksellisuutta vastaan, tulivat aatteet mistä suunnasta hyvänsä, isä (Juho Milonoff) taas vaimonsa tahtoon mukautuva, mutta hiljaista sisäistä kapinaa hetkittäin hautova työläismiehen perikuva. Maijan äiti (Ursula Salo) on laillisuuslinjan sosialidemokraatti, joka kannustaa tytärtään ja tämän Martti-veljeä (Antti Autio)  aatteen tielle, mutta vastustaa aseellista kapinaa. Ei auta heitä sodanvastaisuus  – teloitusmontun reunalle päätyvät sodan loppuselvittelyissä kumpikin.

Sigridiä ja Maijaa Kom-teatterissa kuumottavasti ja kylmäävästi esittävät Helmi-Leena Nummela ja Oona Airola tekevät niin intensiivistä työtä läpi kolmetuntisen, että ajatuksia ja katsetta on joskus vaikea irrottaa näyttämön muihin tapahtumiin ja henkilöihin. Syytä kuitenkin on, sillä Komin kymmenpäinen näyttelijäensemble tekee kollektiivisesti vaikuttavaa teatteria valtavalla fyysisellä antaumuksella.

Hienosti piirtyviä henkilöitä varsinaisista  ”housukaartilaisista” ovat  käsipuolena kirjuriksi päätyvä Lyyti (Eeva Soivio), jonka epätoivoinen yritys päästä aseellisiin touhuihin mukaan on liikuttavaa seurattavaa ja alusta loppuun asti arka, mutta muiden vietävissä oleva Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola). Puuhakas Hilja (Vilma Melasniemi) ja plutoonan päälliköksi nostettava tomera Saima (Inka Reyes) tuovat tunne edellä rynnistävään tyttöjoukkoon vähän harkintakykyisyyttä.

Kun kaikki on vielä aika hyvin ja elämä edessä: paperitehtaan tytöt (vasemmalta Saga Sarkola, Inka Reyes ja Vilma Melasniemi sekä lattialla selällään Helmi-Leena Nummela ja Oona Airola) juttelevat mukavia tulevaisuuden haaveistaan.

Vaikka kulminoituukin sisällissodan kauheuksiin ja etenkin loppuselvittelyjen mielivaltaisuuteen ja kaoottisuuteen, Veriruusut ei missään nimessä ole iloton näytelmä. Tarinan kehittelyvaiheessa saadaan seurata työläistyttöjen arkea, jota  eivät niinkään leimaa ainainen puute ja kurjuus, vaan nuorten ihmisten elämään kuuluvat perusjutut kuten rahankäyttö ja vapaa-ajan riennot, ihastumiset ja rakastumiset, tulevaisuudenhaaveet. Esityksen voimakkain tunnesisältö lähteekin siitä, miten alle parikymppiset naiset tuon kaiken sodassa menettävät. Siis aivan kaiken.

Lisäarvoa tuovia näyttämöratkaisuja

Varmaankin ensi kertaa Komin historiassa käytössä on pyörönäyttämö, joka on koko näyttämötoteutuksen toiminnallinen sydän. Siinä ei suinkaan tepastella vastapäivään hidastetusti tai myötäpäivään nopeutetusti, vaan näyttelijät esimerkiksi rynnivät ees taas vinhasti pyörivän korotetun permannon läpi markkeeraten paperitehtaan hektistä työtempoa . Henkeäsalpaavaa – jos koko esityskausi saadaan vietyä läpi ilman nilkkavammoja, niin onnitella pitää. Pitää muutenkin, sillä etupäässä manuaalisesti pyöritettävä, halkaisijaltaan kahdeksanmetrinen pyörö on monikäyttöinen elementti ja esityksen kuljetukseen paljon lisäarvoa. Näin ei aina ole teattereissa, joissa moinen on motorisoituna vakiovarusteena – sitä käytetään joskus vain siksi, ettei se vallan ruostuisi paikoilleen.

Tuotantoporukan idea kääntää katsomo normaalista poikkeavaan asentoon eli salin vastakkaiselle puolelle tuo sekin lisäarvoa näyttämöratkaisuihin. Nyt näyttämön takaseinälle jäävät sisäänkäynnit toimivat luontevana lavastuselementtinä pelkistetyssä tilassa. Kun ensemble esityksen finaalissa lipuu hitaasti ovista yleisöaulan uumeniin venäläistä kansansävelmää ”Veriruusut” vaimentuvasti laulaen, ei moni silmä jää kostumatta.

Muutenkin Maijala, joka on itse säveltänyt esitykselle alkusoiton, osoittautuu ohjauksessaan taas kerran erinomaiseksi musiikin käyttäjäksi. Musiikkidramaturgia ei ole hänelle vain sitä, että laitetaan aiheeseen istuvia lauluja sopiviin väleihin esitystä, vaan kuullaan myös mietittyjä uusia sovituksia vanhoista biiseistä. Kuten tässä muun muassa työväenlauluklassikoista: ”Kerenski” ja  ”Warshavjanka” kuullaan nyt raisuna ralleina, ”Punakaartilaisen hauta” Antti Aution uudelleensäveltämänä Tuomari Nurmion mieleen tuovana bluesina.

Yhdessä kohtaa Maijalan ratkaisuja Veriruusuissa pitää moitiskella. Roolituksen tuplaukset eivät mene aina  kohdalleen, erityisesti paikoissa, joissa naiset esittävät miehiä. Näistä tulee väistämättä ja tahattomasti vähän koomisia, mitä esimerkiksi tehtaanjohtaja Forsström tai Maijan sulhanen Anton eivät lähtökohtaisesti suinkaan ole. Ehkä syy on pienen teatterin rajallisista resursseista palkata vierailijoita rooleihin, mutta toisaalta Niko Saarela saa hahmorepertuaarissaan tehdä nyt ihan yhdentekevän roolin koskilaisena kansanmiehenä. Olisiko hänelle ollut parempaa käyttöä Forsströminä? Olisiko ehtinyt punapäällikkö Lundanin roolistaan?

Kiertueelle mars!

Veriruusut on Kom-teatterin traditiossa hyvin luonnollinen ohjelmistovalinta samalla tavalla kuin ”Täällä Pohjantähden alla” oli sitä 1970-luvun lopussa. Pekka Milonoffin 1979 ohjaaman Pohjantähden (ja sen toisen toteutuksen, jonka hän ohjasi Suomenlinnaan 2006) lailla se tuo näkyviin taas yhden sukupolven suhteen sisällis/kansalais/veljessotaan, Suomen historian mustimpaan ja julmimpaan aikaan.

Voi olla, että Veriruusut olisi vedetty 1970-luvulla poliittisesti aika paljon alleviivatummalla painotuksella ja estetiikalla. Nyt se on hienoa nykyteatteria, joka valaisee, ei vain kuvita historiaa.

Voi, jospa tämä takavuosien Kom-käytännön tapaan jatkaisi Helsingin esityskautensa jälkeen kiertueohjelmistossa. Vaikka koululaisnäytöksinä. Tällainen esitys kertoisi nuorille sisällisotamme luonteesta enemmän kuin koulun historiankirjoihin on milloinkaan präntätty.

Kaikelle kansalle se kertoo kapinasta ja siihen hukkuneista jälkiä jättävämmin kuin joidenkin toistuvasti vaatimat ”totuuskomissiot”. Veriruusuissa ei esitetä tilastoja, siinä kerrotaan ihmisistä.