Heidi Nummi: Petovala. WSOY 2025. 312 s.

Heidi Nummen esikoisromaani Petovala lennättää lukijan tulevaisuuden maailmaan, jossa vakava pandemia on pyyhkäissyt pois osan ihmiskuntaa. Jäljelle jääneet ovat onnistuneet rakentamaan uudenlaisen, ekologisemman arjen muiden elollisten kanssa rinnakkain, mutta lajikato jatkaa silti etenemistään.

Muunlajisia yrittää auttaa suojelijoiden yhteisö, johon kuuluu myös 17-vuotias Laika, virallinen ilveksen suojelija. Laikan elämä on järkähtämässä paikoiltaan, sillä ilves on kuolemassa sukupuuttoon. On vain ajan kysymys, milloin salametsästäjät tappavat viimeisetkin yksilöt.

Nummi ripottelee mukaan sopivasti jännitystä, kuljettaa tapahtumia notkeasti eteenpäin ja maalaa tarinan maailmasta runsaita näkymiä. Erityisen vaikuttavia ovat kuvaukset ihmisen hetkittäisestä sulautumisesta luontoon, metsään, eläimiin. Tuntuu täysin selvältä, että kaikki elollinen lomittuu yhteen.

Dystopian ja utopian piirteitä yhdistelevä tarina herättelee pohtimaan ihmisen suhdetta luontoon, mutta muistuttaa myös, miten välttämätöntä keskustelu eri tavalla ajattelevien ihmisten välillä on.

Kiinnostavasti kirjoittaja käsittelee myös ekokriisin herättämiä tunteita. Annetaanko surulle tarpeeksi tilaa? Saako surra, mutta samaan aikaan tuntea myös toivoa?

Stefanie Tuurna: Maamaa. Otava 2025. 399 s.

Heidi Nummen teoksen lisäksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiasta kisaa myös toinen esikoisromaani, Stefanie Tuurnan säeromaani Maamaa.

Tarinassa tavataan lukiolaispoika Akira, joka on joutunut koulukiusaajien hampaisiin. Kiusaajia yllyttää paitsi Akiran kotitausta puoliksi japanilaisena, myös se, että hän puhuu änkyttäen. Jopa koulun henkilökunta tuntuu olevan voimaton väkivaltaisten nuorten edessä.

Akira pystyy puhumaan sujuvammin pyöräillessä, kun kukaan ei kuule. Siitä pojan isä keksii, että Akira voisi nauhoittaa jutteluaan. Niinpä poika ottaa rakkaan pyöränsä, lähtee ajelulle ja napauttaa sanelukoneen päälle. Yhden keväisen kuukauden aikana syntyy iso kokoelma päiväkirjanomaisia, puhuttuja muistiinpanoja.

Akiran jutustelu avaa pala palalta pojan taustoja ja persoonaa, ja valaistusta saadaan myös sivuhenkilöiden, kuten Akiran masentuneen äidin vaiheisiin. Tarinaa sävyttävät läpi teoksen viittaukset japanilaiseen kulttuuriin.

Katkelmin kerrottu, painavia teemoja kantava ja toiveikkaaseen loppuun kaartuva tarina on jo sinällään puhutteleva, mutta erityisen helmen teoksesta tekee kuitenkin sen kieli.

Muusikkona ja musiikinopettajana työskentelevällä Tuurnalla on korvaa sanojen, tavujen ja äänteiden rytmille ja soinnille, mikä näkyy upeasti soljuvana tekstinä. Myös änkytys on kirjoitettu tyylikkäästi näkyviin ja otettu osaksi tekstin kielellistä leikittelyä.

Siri Kolu: Alle aallon – Kaksoismaailmat 1. Tammi 2025. 331 s.

Myyttinen Atlantis on kutitellut toistuvasti taiteentekijöiden mielikuvitusta. Uponneesta saaresta on inspiroitunut myös Siri Kolu.

Kaksoismaailmat-trilogian aloittava Alle aallon kertoo kahdesta Elektrasta. Toinen heistä elää nykypäivän Helsingissä, toisen koti on Atlantis. Tarina käynnistyy, kun tämän päivän Elektra alkaa nähdä painajaisia, joissa hän hukkuu valtavien vesimassojen alle. Kipuileeko tyttö parhaan ystävänsä, Maxxamin poismuuttoa vai onko kysymys jostain muusta?

Elektran painajaiset herättävät hakkerivelho Maxxamin uteliaisuuden ja yhdessä ystävykset alkavat ratkaista niiden mysteeriä. Vähän myöhemmin mukaan liittyy Cal, jonka saaritutkijaisän kirjoista löytyy yksi jos toinenkin johtolanka.

Samoihin aikoihin Atlantiksen Elektra saa ennustuksen, jonka mukaan kaikkia saaren asukkaita uhkaa tuho. Syrjitty, mutta neuvokas tyttö alkaa kamppailla kotikaupunkinsa pelastamiseksi.

Kolu kuljettaa taitavasti rinnakkain kahta juonilinjaa, ja niiden vuorottelu tuo teokseen hauskaa vaihtelua. Vähitellen paljastuu, miten eri aikojen Elektrat ja heidän vaiheensa kietoutuvat toisiinsa.

Alle aallon on täysipainoinen, liiallista synkistelyä kaihtava seikkailukertomus. Luettavuutta edistävät sopivan lyhyet luvut sekä tekstin jaksottaminen tyhjien rivivälien ja vinjettien avulla.

Todellinen herkkupala sujuvasti lukevalle alakouluikäiselle!

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän. Kuvittanut Elina Warsta. Teos 2025. 111 s.

Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän on haikea tarina surusta ja luopumisesta, ystävyydestä ja olevaisuuden rajat ylittävästä rakkaudesta.

Koiran, kissan ja ihmisen muodostama kolmikko on aiemmin seikkaillut viidessä kuvakirjassa, mutta nyt sarjan päätösosassa kuvien osuus yllättäen vähenee ja teoksen voi luokitella lähinnä pienoisromaaniksi.

Ystäväporukan ihmisjäsen, Näätä, on hyväsydäminen laitapuolen kulkija, joka kokee aikansa olevan vähissä. Yhdessä eläinystäviensä kanssa Näätä vaeltaa huhtikuiseen lehtoon, jossa sinivuokot hehkuvat ja kotkansiipien ”pienet vihreät nyrkit” odottavat avautumistaan. Siellä Näätä myös sulkee silmänsä viimeisen kerran.

Musertava suru kietoo kissan ja koiran sisäänsä. Varsinkin tarinan minäkertojana toimiva koira tuntee vain pelkoa, pimeää ja yksinäisyyttä. Eläimet löytävät onneksi uuden kodin ja tummuus alkaa vähitellen väistyä.

Kontio kertoo filosofisen tarinan tarkkavaistoisesti ja punnituin sanavalinnoin, runoilijan taidolla. Elina Warstan herkkäpiirteiset mustavalkokuvat vahvistavat tekstin sanomaa ystävyyden voimasta ja kauneudesta.

Kirjalle kannattaa antaa aikaa: pysähtyä nautiskelemaan sanoista ja kuvista, ja rauhoittua pohtimaan niihin kätkeytyviä ajatuksia. Ahmimalla teoksesta saattaa hukata olennaisen.

Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän on hyvä esimerkki lastenkirjan asuun naamioituneesta kaiken ikäisten kirjasta. Toivottavasti teos löytää tiensä myös lapsuusiän ohittaneiden lukulistoille.

Elina Warsta & Jukka Laajarinne: Tuuliajolla eli kuinka pilvien kiertolaiset eksyivät maan alle ja kohtasivat siellä jotakin hyvin kummallista. Otava 2025. 48 s.

Elina Warstan kädenjälki näkyy myös kuvakirjassa Tuuliajolla, joka kertoo kuumailmapallolla lentelevästä sirkustaiteilija Laule-Liistä. Teoksessa pääosassa ovat upeat kuvat ja kokonaisuus pohjautuukin Warstan jo vuosia sitten luomiin hahmoihin.

Laule-Lii rakastaa vapautta, eikä välitä muista ihmisistä. Maan pinnalle hän laskeutuu vain esiintymään ja täydentämään ruoka- ja polttopuuvarastoja.

Itsenäinen elämäntapa kuitenkin vaarantuu, kun pilvimatkailija löytää vuoren rinteeltä haaksirikkoutuneen kanssalentäjän, voimamies Jätti-Putin ja pysähtyy auttamaan häntä.

Myöhemmin porukkaan liittyy vielä klovni Mirella ja pian Laule-Lii huomaa paitsi selvittävänsä maanalaisen lohikäärmeen arvoitusta, myös nauttivansa muiden seurasta ja yhteisistä haasteista.

Kuvat ja sanat kertovat tarinaa tasavahvoina. Jukka Laajarinteen teksti kuljettaa tapahtumia sujuvasti eteenpäin, mutta kutsuu myös pohdiskeluun. Teos esimerkiksi muistuttaa hienolla tavalla osallisuuden ja yhteistyön merkityksestä. Vapautta voi olla myös elämä yhdessä toisten kanssa.

Warstan kuvituksessa riittää yksityiskohtia tutkittavaksi, mutta vaikutelma ei silti ole levoton, kiitos esimerkiksi harkitun, murrettuihin sävyihin painottuvan värimaailman.

Monet kuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niissä ihastuttavat katseen imaiseva kolmiulotteisuuden tuntu sekä mielikuvitusta kutittelevat hahmot, maisemat ja interiöörit.

Viehättävät, käsin kirjoitetut tekstit viimeistelevät kokonaisuuden.

Maija Hurme: Mistä kaikki päivät tulevat? S&S 2025. 35 s.

Maija Hurmeen kuvakirjassa Mistä kaikki päivät tulevat? leikki-ikäiset Eevi ja Jalmari viettävät isoäitinsä kanssa kesää saaressa. Ikäistensä tavoin lapset ihmettelevät ja kummastelevat monenlaisia asioita ja ilmiöitä, suorastaan pulppuavat kysymyksiä.

Hämmästeltävää riittää niin pienissä, kurahousujen tapaisissa arjen asioissa kuin vaikkapa ympäröivässä luonnossa tai maailmankaikkeudessa. Yksi teoksen pysäyttävimmistä hetkistä on kohta, jossa lapset katselevat tähtitaivasta ja miettivät ”Onko jossain tuolla paikka jossa on samanlaista kuin täällä? Onko siellä joku joka ajattelee meitä?”.

Hurme tavoittaa tekstissään hienosti pienen lapsen todellisuuden, mikä näkyy sekä oivaltavissa kysymyksissä että sanavalinnoissa. Lapset miettivät esimerkiksi, miksi kämmenellä istuvat sammakot eivät ”toimi” tai voiko juosta niin kovaa, että juoksee itsensä ohi.

Varsinaista juonta kirjassa on niukalti. Ytimessä on sen sijaan moneen suuntaan lainehtiva kysymystulva. Vastauksiakaan ei juuri saada: jämptejä kannanottoja tärkeämpää tuntuu olevan ihmettely ja uteliaisuus.

Hurmeen akvarellikuvitus on väreiltään aika hillittyä, mutta seesteinen tunnelma toki istuu kirjan filosofiseen otteeseen. Myös kuvien vilpitön lapsenomaisuus ilahduttaa.