Kuka ihana, kyselee kuvakirjassaan Jenni Erkintalo. Uuden elämän ihmettelyä tulviva teos edustaa pahvikansineen ja pyöristettyine kulmineen harvoin – jos koskaan – palkintoehdokkaaksi päässyttä lajityyppiä, katselukirjoja.

Kirjan minäkertoja on lastaan odottava äiti, joka lyyrisin sanakääntein tunnustelee syntymättömän pienokaisensa läsnäoloa. Hän kuulee lapsensa sateen ropinassa ja tuntee perhosen hipaisuna. Jokainen lyhyistä tekstipätkistä päättyy johonkin suoraan lapselle esitettyyn kysymykseen: ”Missä sinä ihana olet?”, ”Kuka ihana sinä olet?”.

Lapsi on vahvasti mukana sekä sinä-puhutteluna tekstissä että löytämisen riemua tarjoavana piilokuvana joka aukeamalla. Pikkuista pääsee etsimään muun muassa lintuparvesta tai taloryppään keskeltä, sillä monet aukeamat on täplitetty toistuvalla yksittäisellä kuva-aiheella, lintujen ja talojen lisäksi esimerkiksi perhosilla ja kaloilla.

HERMOJEN MENETYS uhkaa toisinaan leikki-ikäisten lasten vanhempia. Tällaisessa tilanteessa kärvistellään Maria Viljan kuvakirjassa Kesän ainoa kaunis päivä.

Äiti, Eila ja Aarno lähtevät retkelle, mutta kinaa, mielipahaa ja ärtymystä syntyy milloin mistäkin. Puhelin unohtuu kotiin, paita tahriintuu suklaalla, ihana kana täytyy jättää retkisaareen.

Viimeinen pisara on lasten riitelyn aiheuttama kameran ilmalento. Äiti räjähtää, rähjää ja lopulta itkee. Loppu kaartuu tietysti anteeksipyyntöön ja sovintoon, eikä kamerakaan mennyt rikki.

Vilja on vanginnut kuviin laidasta toiseen läikähteleviä tunteita. Hahmojen ilmeet ja asennot ilmentävät suuttumusta, mutta myös riemukkaan yhdessäolon hetkiä ja lasten hämmennystä.

Kuvituksen tärkein väri on punainen, joka leiskuu erityisesti äidin pitkässä, liehuvahelmaisessa hameessa. Suurimman raivon hetkellä erisävyiset punaiset valtaavat koko aukeaman ja jossain reunalla lapset kyyristelevät pieninä, päät painuksissa. Upea, karmiva kuva!

Tiheätunnelmaisessa kirjassa kuvataan lasten tuntoja silloin, kun oma turvallinen vanhempi muuttuu tunnekuohuissaan vieraaksi ja pelottavaksi. Teos tuntuu silti paikoin keskittyvän enemmän äitiin kuin lapsiin. Kirja tarjoaakin oivallista vertaistukea lapsiperhepyöritykseen väsähtäneelle vanhemmalle.

VILJAN KIRJAN tapaan myös Linda Bondestamin kuvakirjasta Hopi Hopi – reippaan robotin tarina löytyy kiinnostavaa pohdittavaa kaikenikäisille lukijoille.

Sympaattinen pikkurobotti pestataan ihmisten avuksi. Hopi Hopi osoittautuu unelmatyöntekijäksi, sillä väsymättä ja ilman palkkaa se uurastaa vuorokaudet ympäriinsä. Heikosti tuottavat ihmistyöntekijät saavat potkut, mutta vakaa ei ole Hopi Hopinkaan, eikä edes johtajan asema. Paikalle ilmaantuva supertehokas Turbo Go Go Tech nimittäin antaa lähtöpassit kummallekin.

Kerta toisensa jälkeen pikkurobotti ohjelmoidaan uudelleen erilaisiin tehtäviin, esimerkiksi päiväkotiin apulaiseksi, lastenkirjataiteilijaksi ja lopulta miinanraivaajaksi. Kurjistuminen huipentuu valtavaan räjähdykseen, joka aiheuttaa eräänlaisen maailmanlopun.

Aikojen päästä valonsäteet tavoittavat jälleen maapallon ja koittaa uusi alku. Maasta nousevat hennot versot saavat hoivaajikseen täyteen latautuneet robotit, ja ihmisetkin luodaan uudelleen.

Vaikka loppu on valoisa, teoksen viesti on aika karu. Ihmiskunta on vaarassa ajaa päin seinää, jos vauhti ja tehokkuusvaatimukset vain koko ajan kiihtyvät.

Hyytävälle teemalle luo keventävää kontrastia vaakasuunnassa aukeavan kirjan sivuille levittäytyvä värikäs kuvitus. Myös pikkurobotin aseistariisuva suloisuus lievittää ikäviä tunteita. Sinänsä naseva, harkitun niukka teksti jää hienosti rytmitetyn kuvituksen rinnalla kirkkaasti sivuosaan.

Poika ullakolla, poika kellarissa

FANTASIAA KATTAUKSESSA edustaa Salla Simukan ja JP Ahosen lastenromaani Poika ullakolla, poika kellarissa. Teos on paitsi jännittävä mysteeri, myös ylistyslaulu ystävyydelle ja yhteistyölle.

Kymmenenvuotiaat pojat, Max ja Alexis, muuttavat perheittensä kanssa uusille paikkakunnille, Kalliokaupunkiin ja Pohjoislinnaan. Alexis valloittaa uudesta kodista viistokattoisen ullakkokamarin, Max asettuu kellarikerroksen hämyisään huoneeseen.

Taloissa alkaa heti tapahtua kummia. Mahdottomista paikoista kuuluu selittämättömiä ääniä, seiniin ilmaantuu outoja rasteja ja keittiön komerosta löytyy omaan tahtiinsa katoavia portaita.

Pojat selvittelevät tahoillaan, mitä on tekeillä ja ennen pitkää kohtaavat. Yhdessä he päättelevät, että maailmat ovat jotenkin alkaneet vuotaa toisiinsa. Mutta mitä siitä seuraa? Iloa vai kauhuja?

Simukka ja Ahonen ovat luoneet omintakeisen maailman, jossa soitetaan tuuliviulua ja työskennellään unienkerääjänä, mutta toisaalta leivotaan herkkuja ja puuhataan muuta arkitodellisuudesta tuttua.

Mysteeriä kieritellään kohti mullistusta, mutta lopulta syyt, seuraukset ja selitykset pyöräytetään nippuun aika rivakalla tahdilla.

JP Ahosen kuvitus nivoutuu tekstiin saumatta ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Myös kuvien mustavalkoisuus tukee tarinan salaperäistä tunnelmaa.

LEENA PAASION Meren koskettamat -nuortenromaanin ytimessä ovat saaristo, meri ja teinielämä.

Utössä asuva Louna on kasvanut iäkkäiden kasvattivanhempien kanssa. Hänen äitinsä, Estonian onnettomuudesta selviytynyt Milla, on kuollut pian synnytyksen jälkeen, eikä isästä ole tietoa.

Elämä saaristossa on ollut turvallista ja touhukasta, mutta oma tausta on alkanut kiinnostaa Lounaa yhä enemmän. Äidin kotikaupunki Helsinki vetää puoleensa, ja päätös muuttamisesta saa vauhtia, kun tyttö tutustuu Utössä vieraileviin meripartiolaisiin.

Tarinassa kietoutuvat yhteen kuvaukset Lounan juurien selvittelystä sekä lukiolaiselämästä Helsingissä. Yhtenä tarinalinjana seurataan myös Lounan ja opiskelukaveri Hanneksen ystävyyden vaiheita.

Vakavasta aiheestaan huolimatta teos ei ole ahdistava, sillä ihmissuhteissa on välittämistä ja huolenpitoa. Lounan välit kasvattivanhempiinsa ovat lämpimät, ja myös nuoret kohtelevat toisiaan huomattavan sensitiivisesti.

Teos pysyttelee etäällä karuimmista todellisuuden kuvauksista ja esimerkiksi saaristolaiselämästä kerrotaan hetkittäin lähes romantisoiden. Se ei kuitenkaan häiritse, sillä Utö-arjella tunnelmointi istuu hyvin lempeään tarinaan.

REALISTINEN ON myös Päivi Lukkarilan nuortenromaani Skutsi. Teos kertoo neljästä nuoresta, jotka lähtevät kokeneen eräoppaan kanssa kolmen päivän vaellukselle. Retken ideana on luontoelämysten lisäksi saada etäisyyttä arkielämään, varsinkin älylaitteisiin. Vaellus alkaa vastahakoisissa tunnelmissa, eivätkä erilaisista taustoista tulevat nuoret ole kovin riemastuneita painavien rinkkojen kantamisesta, saati toistensa seurasta. Yhteinen tekeminen ja retkenjohtajan leppoisa asenne sulattaa hiukan jäätä, mutta toden teolla nuoret joutuvat kohtaamaan toisensa, kun vaellus saa yllättävän, karmivan käänteen.

Teos on jaksotettu lyhyisiin lukuihin, joista henkilökuvat vähitellen rakentuvat palapelin tavoin. Mitä esimerkiksi kätkeytyy ex-tyttöystäväänsä kaipaavan Sabinan huolellisen meikin taakse? Ja miksi Joel heittäytyy pellen rooliin?

Minämuotoisista, sopivan puhekielisistä palasista syntyy jännittävä kudelma, joka pysyy kasassa loppuun saakka. Kiinnostus säilyy, sillä esimerkiksi kauhunhetket nousevat monenlaisista lähteistä. On väärinkäsityksiä, selittämättömiä ilmiöitä ja pelkoa selviytymisestä.

Skutsi on lukijat taitavasti koukuttava teos, mutta kirja voi ylpeillä myös harvinaisuudella. Indie-kustantamojen kirjoja ei ole Finlandia-palkintoehdokkaina juuri näkynyt.