Heti kärkeen: jos jollakulla vielä on mielikuva Puolasta köyhänä, takapajuisena ja taantuvan teollisuuden sekä maatalousvaltaisuuden yhteiskuntana, se kannattaa päivittää.

Viimeisimmän tilaston mukaan Puolan talous on kivunnut maailman 20 edistyneimmän valtion joukkoon, ja sen talouskasvu on EU:n nopeinta. Toki Puolan alueiden ja kansalaisten sisäiset varallisuuserot ovat suuria, mikä vaikuttaa osaltaan muutenkin vahvaan polarisaatioon.

Puolalaisilla on vahva side menneisyyteen, mihin liittyy kokemus menetystä suuruudesta, väärinkohtelusta, vähättelystä ja yksin jäämisestä. Tämän tuo esiin myös Toni Stenströmin tuore tietokirja Puola ja Suomi – yhteistyön historia.

Niitä katsotaan unionissa nykyisin pitkälti läpi sormien, koska Puolalla on merkittävä rooli ukrainalaisten pakolaisten vastaanottajana ja Venäjän uhkaa patoavana Nato-maana. Viimeisin drooniselkkaus ja sen torjuminen ei ainakaan vähennä Puolan painoarvoa molemmissa liittoutumissa.

PUOLAN polarisaation rajuutta ja tiettyä pysyvää ristiriitaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion, konservatiivien ja liberaalien ja maaseudun ja kaupungin välillä on turha yrittää ymmärtää historiaa tuntematta.

Stenström (synt. 1993) on historioitsija, joka piirtää lukuisista lähteistä ja aineistoista selkeän kaaren Puolan lähimenneisyydestä. Hänen päämotiivinsa on ollut tutkia Suomen ja Puolan välistä yhteistyötä, joka on jäänyt suurelle yleisölle ja historiankirjoituksessakin melko tuntemattomaksi.

Itsenäisyyden alun reunavaltiopolitiikasta – josta Suomi irtaantui skandinaaviseen yhteistyöhön suuntautumisen ja halun välttää Itä- ja Keski-Euroopan valta- ja rajataisteluita vuoksi – maailmansotien ja kylmän sodan vuosien kautta nykypäivään ulottuva linja on teoksen kiinnostavinta antia.

Henkilötason yksityiskohtina voi poimia vaikkapa alun perin puolanjuutalaisen, Auschwitzin kauhuista selvinneen ja asekaupoilla miljonääriksi nousseen Shlomo Zabludowiczin (1916-1994) vaiheet Suomessa ja Tampellan (peite)roolin kaupoissa.

Muun muassa Nokian nousussa matkapuhelinvaltiaaksi taas oli vahvasti mukana suomenpuolalainen liikemies Stefan Widomski, jota on sittemmin epäilty yhteistyöstä Puolan kommunistisen tiedustelupalvelun kanssa ja myös Neuvostoliitolle vakoilleeksi agentiksi.

STENSTRÖM kehystää Suomen ja Puolan vaiheet yhtäläisyyksineen ja eroineen kuvailemalla samalla maailmanpolitiikan suuria virtauksia. Mukana on konteksti eri vuosikymmenten tapahtumien syistä ja seurauksista sekä kansainvälisen politiikan riippuvuussuhteista.

Oleellinen ero on tietenkin, että Suomi piti toisen maailmansodan jälkeen paineista huolimatta vapaudestaan ja demokratiastaan kiinni, kun Puola oli sidottu Neuvostoliittoon.

Vähemmän kunniakkaan suomettumishistorian puolelle mennään kuvauksissa siitä, miten 1980-luvun alussa tuki Lech Walesan solidaarisuusliikkeelle evättiin, kun ulkoministeriössä vartioitiin maan virallisen ulkopolitiikan liturgiaa ja virkamiehet vastustivat suomalaisen tukiyhdistyksen rekisteröintiä.

Toisaalta joulukuussa 1982 kirjalliseen kysymykseen rekisteröintikiellosta yhtyi joukko kansanedustajia yli puoluerajojen, SDP:stä muun muassa Liisa Jaakonsaari ja Tarja Halonen.

KIRJAN loppupuolella Puolassa asunut ja myös matkailuoppaana toiminut Stenström vie lukijan henkilökohtaisiin tapaamisiin eri puolella maata.

Osio tuntuu hieman irralliselta, mutta enemmän journalismin tarinankerrontaan kallistuvat luvut ovat helppolukuisia ja tuovat historian ihmisten tämän hetken arkeen.

Puola on iso ja monella tapaa ristiriitainen maa, joka on aina ollut keskellä Euroopan myllerryksiä – hyvässä ja pahassa, sortajana ja sorrettuna, alistettuna ja selviytyjänä. Sen avaamiseen ja ymmärtämiseen Puola ja Suomi – yhteistyön historia tuo nimensä mukaisesti päteviä näkökulmia kahden Itämeren reunavaltion vaiheiden kautta.