Jakob Höglund on saanut Suomessa kiitosta erityisesti musikaali- ja musiikkiteatteri-ohjaajana. Valmistumista seuraavan Ruotsin kauden jälkeen hän on ohjannut ahkerasti eri puolilla Suomea ja toiminut vuodesta 2019 Lilla Teaternin taiteellisena johtajana. Nyt Höglund on palaamassa Tukholmaan, ja Lillanissa nähtävä Status Quo on hänen viimeinen ohjauksensa ennen sitä.

Latinankielinen ‘status quo’ on yleistynyt tarkoittamaan ‘vallitsevaa tilaa’.

Mustaksi komediaksi määritellyssä esityksessä tämä tila halutaan kääntää toisin päin: naiset ovat vallassa, miehet alisteisessa asemassa. Arjessa esityksen naiset kohdistavat miehiin jatkuvasti väheksyntää, naureskelua ja seksismiä. Lähinnä työelämää kuvaavien kohtausten on tarkoitus kertoa, mitä se tekijöiden mielestä tarkoittaa.

Visuaalisesti tyylikäs ja nokkela sekä tyylilajissaan pysyttelevä esitys jää näytelmätekstin vuoksi otsikkotason analyysiksi yhdestä epätasa-arvon osa-alueesta, työelämän arjesta. Saattaa olla, että reippaampi kallistuminen absurdiin olisi tuonut tulkintaan terää, mutta viestiä se ei olisi kirkastanut tai syventänyt.

ALEXANDER WENDELIN tulkitsee taitavasti kaikkia kolmea Mikaelia, kilttiä apteekkiharjoittelijaa, toimiston hengen pikkuhiljaa käsittävää kiinteistönvälittäjää sekä itseäänkin pettävää ja ulkomuotoaan hyödyntävää nuorta näyttelijää. Yhteistä Mikaeleille on, että kaikki tietenkin tarvitsevat töitä ja yrittävät siksi selvitä toksisessa ilmapiirissä.

Mikaelin erilaisina työtovereina ja junttimuijan puolisona Joachim Wigelius muuntautuu moneen. Toista toveria ja bilekaveria tulkitsee Peter Kanerva. Työpaikkojen pikkupomoina, vaativina vaimoina ja teatterin itsetyytyväisenä henkilökuntana nähdään Pia Runnakko, Alexandra Gustafsson ja Vuokko Hovatta.

Esityksen miehiä ei ole ohjattu tyypillisillä naishahmoja korostavilla ominaisuuksilla. He ovat tavallisia nykymiehiä. Naishahmoissa taas on huumoriesityksille tyypillisiä miehisiä merkkejä, matalaa komentoääntä, takakenoa, hymyttömyyttä. Sekä naiset että miehet on puettu samantyylisiin musta-harmaisiin pukuihin. Mihin nämä hahmot osoittavat? Kertovatko he vallankäytöstä jotain uutta tai olennaista?

Nukeilla ja pienillä kalusteilla luodaan Lillanin pienelle näyttämölle näppärästi useita tiloja ja tilanteita, joihin olisi muuten tarvittu näyttämönvaihdos. Samalla ne etäännyttävät tarinaa yleiseksi. Heini Maarasen musta, erikokoisia sermejä hyödyntävä skenografia on oivallinen ja mahdollistaa Höglundin taitavan näyttämön käytön nukkeineen ja tanssahteluineen.

SEITSEMÄSSÄ VUODESSA ehtii kulttuurisessa ja sosiaalisessa ilmastossa tapahtua paljon sellaista, mikä vaikuttaa taideteoksen vastaanottoon. Ei ehkä kuitenkaan niin paljon, että uskoisin ruotsalais-saksalaisen Maja Zaden kirjoittaman Status Quon tuntuneen kovin tuoreelta tai oivaltavalta edes Berliinissä nähdyn ensi-iltansa aikoihin vuonna 2019.

Monet kipupisteet länsimaisen naisten asemassa ovat niin monesti ja monessa yhteydessä myllytettyjä, ettei liene kenellekään uutinen, että miehistä valta-asemaa käytetään hyväksi niin työelämässä kuin kotonakin. Pelkästään tähän tosiseikkaan Zaden teksti kuitenkin nojaa.

Yhtenä esityksen ongelmana voi pitää sitäkin, ettei esillä oleviin vallan väärinkäytön tilainteisiin ole “käännettyinäkään” vaikea samastua. Naiset todellakin tekevät tätä myös. Länsimaissa naisten ja miesten välisen epätasa-arvon erot, syyt ja seuraukset ovat monimutkaisempia ja syvemmällä valtarakenteissa. Niiden luonteen paljastaminen ja purku vaatisi kovempaa käsittelyä.

Psykologisella syventämisellä kaikille tutuista tilanteista voisi tulla erityisiä, puhuttelevia, mutta siihen ei teksti tarjoa välineitä.