Pojan oletetaan ottavan hänen paikkansa suvun päämiehenä, mutta hän pakenee kohtaloaan ja vastuutaan.

Romaanin jatkuessa vanhentunut päähahmo muuttaa Málagasta Barcelonaan, etelästä pohjoiseen. Kyynisenä ja syrjäytyneenä hän kärsii myrkyllisestä surusta.

Maailma on kroonisesti sairas, eikä pärjää yhtään paremmin, kääntyi se sitten poliittisesti oikealle tai vasemmalle. Osallistuminen on kuitenkin pakollista, jos aikoo elää ihmisten joukossa, eikä vain eristäytyneenä kotiluolassaan.

Itsetietoisessa Isänmurhassa jopa ehdotetaan, että kirjaa ovat mahdollisesti inspiroineet Louis-Ferdinand Célinen, Michel Houellebecqin, Thomas Bernhardin ja W.G. Sebaldin tuotannot.

Lievosen teos kytkeytyy perinteisiin, mutta myös muuttaa kaavaa esimerkiksi rikkomalla peruskerrontaa. Kenen tarinaa Isänmurhassa oikeastaan välitetään ja, mikä ehkä tärkeämpää, kenen toimesta?

PÄÄHENKILÖ on ristiriitaisempi kuin pelkkä kaavoihinsa kangistunut, parhaita vuosiaan merkinneen kurijärjestelmän paluuta toivova peruskonservatiivi.

Hän on biologisen isänsä huonon esimerkin takia rokotettu poliittista ääriajattelua vastaan. Perintönä on kuitenkin saatu runsaasti katkeruutta.

Sapekasta kertojaa ärsyttää käytännössä kaikki politiikkaa, uskontoa ja turismia myöten. Valitus ja muutto Barcelonaan, sentään Espanjan kulttuuripääkaupunkiin, tuntuvat kuitenkin todistavan, ettei hän ole vielä valmis luovuttamaan.

Hän vakuuttelee pitävänsä kiinni tärkeistä arvoistaan, kuten uskosta yksilöön, yleissivistykseen ja tiedolliseen vapauteen, vaikka vaikuttaa jo menettäneen ne.

Isä-poika-kuvio on monitasoinen. Espanjaa holhonneesta Francosta ei päästä eroon edes hänen kuoltuaan, sillä hän on enemmän idea ja instituutio kuin tavallinen kuolevainen, lihaa ja verta.

Diktaattori vaikuttaa kansalliskaartilaiseen, tämä kertojaan ja kertoja omaan jälkikasvuunsa. Diktatuurin jälkeläiset ottavat etäisyyttä ankaraan vanhempaansa, joka voisi olla jopa katolisen kirkon versio Jumalasta.

Fasisti-isä uskoi täydelliseen hallintaan yhteiskuntaruumiissa, poika uskoo samaan mielessä. He muistuttavat tahtoihmisinä toisiaan.

Elävä ihmettelee, miten muut sopeutuvat mukisematta vallitseviin järjestelmiin, oli kyse sitten vaikkapa francolaisuudesta tai parlamentaarisesta monarkiasta. Mies on työskennellyt opettajana, mutta kokee epäonnistuneensa kannustamaan oppilaitaan itsenäiseen ajatteluun.

Hänen joustamattomuutensa on peruja sekä kaukaisemmasta että läheisemmästä historiasta.

Katolisuutta, imperiumia, sotilasdiktatuuria ja kuningashuonetta epäillään Isänmurhassa yhtä lailla, mutta lähinnä teoreettisesti.

Romaanissa keskitytään sisäiseen myllerrykseen ja kieltäydytään kattavista ulkoisista tulkinnoista, joihin sen taustakirjailijoista ainakin Houellebecq ja Sebald olisivat mielellään ryhtyneet.

Lievonen on tyylitajuinen kirjailija. Hänen tarinansa päähenkilö pakenee masentavaa ja uhkaavaa todellisuutta filosofiaan ja taiteeseen. Ne ovat hänen turvasatamansa. Niihin takertuessaan hänen ei tarvitse kohdata arkea, jota merkitsee syvä ymmärtämättömyys perheeseen ja yhteiskuntaan.

Maailman muuttaminen ei kiinnosta muutenkaan, sillä se on varsinkin nyt nuorempien tehtävä.

MINÄKERTOJA ei enää pysty muuttumaan, kärsien avioeroistaan ja kylmistä väleistä niissä syntyneisiin poikiinsa.

Inhimillistä lämpöä edes perheen, sentään espanjalaisen yhteisön perusyksikön, sisällä on mahdotonta saavuttaa. Sillä perhe ”oli jo aikaa sitten alkanut tuntua minusta umpisolmulta sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät muuten haluaisi olla minkäänlaisissa tekemisissä keskenään.”

Mielenkiintoisena yksityiskohtana päähenkilön toisen avioliiton kerrotaan tapahtuneen suomalaisen naisen kanssa. Kuvio johtaa autofiktiivisiin pohdiskeluihin, sillä Carlos Lievonenkin tasapainoilee kirjoituksissaan kulttuurien välillä.

Kiinnostavampaa lienee kuitenkin sitkeä luulomme siitä, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Niinpä romaanissa yksi unelmoi yhteisöllisyydestä ja toinen yksinäisyydestä.

Huumori pilkahtelee oudoissa yhteyksissä, kuten keskushahmossa haukkumassa mautonta salaattia tekeviä ihmisiä tai vaatimassa paikalle manaajaa uskovaisten tuputtaessa ääliömäisiä näkemyksiään.

Isänmurha on tuskin suuren yleisön makuun, vaan kirja on suunnattu filosofisen pohdiskelun ja bernhardilaisen tilityksen ystäville. Itävaltalaisenkin proosassa liioitteleva viha alkaa pian huvittaa.