Minkälaista on odottaa maailmanloppua?

Nuoren teatteripolven ohjaaja ja dramaturgi Kaisa Lundán on tarttunut teoksellaan Kaninkolon asukit ajankohtaiseen aiheeseen: salaliittoteorioihin. Niitä tuntuukin olevan epävarma nykytodellisuutemme väärällään.

Minkälaiseksi ihmisen elämä muodostuu, kun mihinkään ei voi uskoa ja mikään ei ole sitä miltä päälle päin näyttää?

Näyttämöllä nähdään todelliset lahjakkuudet Eeva Kaihola ja Eeva Mäkinen, joiden kanssa Lundán on työskennellyt jo opiskeluaikoina Teatterikorkeakoulussa muun muassa teoksessa Lolita (2023).

Kaninkolon asukkien ytimessä on niin ikään tarina perheestä, äidistä (Mäkinen) ja tyttärestä (Kaihola), jotka valmistautuvat kiireen vilkkaa tuleviin katastrofeihin. Tai äiti valmistautuu, lapsi seuraa lähinnä sivusta yrittäen pysyä äitinsä nopeasti vaihtuvien mielenliikkeiden perässä.

Jurkan pienelle näyttämölle rakentuu elävä kuva surkuhupaisan parivaljakon arjesta. Jatkuviin uhkakuviin valmistautuminen tekee elämästä konkreettisella tavalla merkityksellistä. Omenia kuoritaan, pilkotaan ja säilötään, on perunapusseja, hopeaveden myyntiä ja halkopinoja.

Hulvattoman militaristisessa kotikoulussa huudetaan: ”Totuus on arvomme, peruna leipämme!”

Illalla äiti vetäytyy koneen äärelle miettimään ja hakemaan uhkaavasta maailmasta lisää ”tietoa”, sellaista dataa, joka saa kuorimaan omenoita seuraavana aamuna vieläkin rivakammin. Samalla tytär näkee yläkerrassa painajaisia.

KAIHOLA JA MÄKINEN tekevät molemmat taidokkaat ja raastavan uskottavat roolisuoritukset.

Mäkinen työstää äidin ohelle myös liudan onnistuneita, sketsimäisen kevyesti raamittuvia hahmoja. Näiden outojen aikuisten kollaasi ympäröi nuorta tytärtä, joka tuntuu olevan kuitenkin pohjattoman yksinäinen, ja jonka painajaisiin eksyy kauhukuvaksi muuntunut, perheen hylkäämä isoäiti.

Unijaksossa Saku Kaukiaisen pilkuntarkka valosuunnittelu on hienolla tavalla tehosteinen.

Episodimaisesti, aikaharppauksin etenevä esitys jakaantuu kahteen, skenografisestikin hyvin erilaiseen puoliaikaan. Jälkimmäisellä puoliskolla Miina Kujalan lavastama mullan tuoksuinen maalaisidylli törmää yhteiskunnan kliinisiin rakenteisiin.

Yhteentörmäys tapahtuu myös näkökulmien tasolla. Koko ajan monimutkaistuvassa maailmassa valheen ja totuuden, turvallisen ja turvattoman sekä pelon ja toiveen välinen raja voi olla paikoin veteen piirretty.

Kaninkolon asukit on todella hauska, siis todella. Se ei pyri nauramaan kohteilleen, vaan ymmärtämään laajempaa ilmiötä.

Esitys ei kuitenkaan silittele salaliittoteoreetikkojen päitä, vaan näyttää karulla tavalla pseudotieteisiin, kaninkoloihin ja madonreikiin katoamisen hinnan. Kaiken hauskuuden rinnalla esitys rakentuu kuin varkain musertavan sydäntäsärkeväksi.