LAPSI.

Palkitun englantilaisen näytelmäkirjailija Duncan Macmillanin näytelmät ovat olleet suosittuja kotimaisissa teattereissamme. Keuhkojen lisäksi hänen muita suomennettuja näytelmiään Ihmiset, paikat ja esineet sekä Parasta elämässä on nähty useaan otteeseen näyttämöillä eri puolilla maata.

Macmillanin näytelmien vetoavuus lienee niiden tapa yhdistellä suuria yhteiskunnallisia teemojainhimillisiin puitteisiin. Suuri ja pieni limittyneinä toisiinsa. Yksinkertaisiltakin kuulostavat premissit laajenevat herkullisesti antaen tekijöilleen eväät onnistumiseen.

KEUHKOT puhaltaa samanaikaisesti esiin nuoren pariskunnan sekä nuorta sukupolvea askarruttavan dilemman: onko lapsen hankkiminen edelleen ihan okei, vaikka maailma palaa?

Sara Paasikoski ja Joonas Saartamo sieppaavat näyttämötilan suvereenisti otteeseensa heti ensimmäisistä repliikeistä alkaen.

Juha Jokelan pieteetillä suomentamassa näytelmätekstissä on herkullinen määrä pieniä detaljeja näyteltäväksi.

Oitis tulee selväksi, että pääpari on tragikoomisella tavalla eriparinen. Kun mies ehdottaa ostosreissulla perheellistymistä, nainen haluaisi lähinnä päästä hermosauhuille. Keskustelu ontuu ja polveilee eli tuntuu todelliselta.

Puhetta riittää, kunnes tapahtuu se, joka ihmisillä yleensäkin; elämä tulee väliin.

Paasikoski ja Saartamo peilaavat surkuhupaisasti sitä nykyisen maailmantilan nuorempiin sukupolviin istuttamaa tiedostavuutta, joka vastuuttaa mutta samalla lamaannuttaa.

Hankkiako vaiko eikö? Siinä vasta kysymys.

25 VUOTTA sitten kirjoitettu näytelmä ei ole vanhentunut, päinvastoin, ilmastokriisin edetessä näytelmän esittämät kysymykset ovat tulleet ainoastaan painavimmiksi.

Kriisien täyttämä pallomme ja syntyvyyden lasku niin Suomessa kuin kansainvälisesti saavat näytelmän tuntumaan siltä kuin se olisi julkaistu vasta eilen.

Näyttelijäkaksikko tekee lavalla millintarkkaa yhteistyötä, josta Sini Pesonen on ohjauksellaan hionut pienimmätkin, turhat saumat pois.

Näppärässä dialogissa kolmannessa pääroolissa on napakkana lyövä rytmi, jossa tauko ja pysähdys ovat yhtä tärkeitä ääneen lausuttujen sanojen kanssa. Maailman rappiotila välkkyy siellä täällä kaiken välissä.

Jurkan riisuttu, musta huone luo tyhjiönomaisen tilan pariskunnan klaustrofobisille ajatuksille. Saku Kaukiaisen valosuunnittelu myötäilee tarinaa pelkistettynä ja äänisuunnittelukin sävyttää kokonaisuutta miltei huomaamattomasti.

EKSISTENTIAALISISTA viritelmistään huolimatta tekstin juuret ovat syvällä arkitodellisuudessa.

Dialogi etenee aamupalapöytien äärestä liikenneruuhkiin.

Näyttelijöiden välinen kirjavana ilmassa väreilevä debatti elää tennisottelun tapaan hetkissä, jotka vaihtuvat nopeasti askeleen vaihdolla tai katseen suunnan muutoksella. Paljon tarinaa kerrotaan kasvojen pienillä mikroilmeillä ja puolikkailla sanoilla.

Kokonaisuutta katsoo mielellään kuin koreografiaa, jossa jokainen isku rakentaa viitteellisesti katsojien eteen palapeliä, jota elämäksikin kutsutaan.