Jotunin ensimmäinen näyttämölle päätynyt teksti, Miehen kylkiluu, esitettiin Kansallisteatterissa 1914.

Jotunin pahennusta herättänyt Tohvelisankarin rouva otettiin Kansallisteatterin ohjelmistoon kymmenen vuotta myöhemmin.

Ensi-illan aiheuttamissa myrskyissä Jotunin puoliso, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen, erotettiin Kansallisteatterin johtokunnasta. Myös teatterin valtionapu joutui vaakalaudalle.

Myöhemmässä tuotannossaan Jotuni rikkoi nimenomaan ideaalin ydintä, perhe-elämän kulisseja ja käsitystä naisen paikasta siinä.

JOTUNI-ESITYKSEN kirjoittajat Anneli Kanto ja Heini Tola ovat etsineet Maria Jotunin henkilöä muun muassa tämän novelleista ja näytelmistä sekä Jotunin postuumisti ilmestyneestä Huojuva talo -romaanista.

Fiktiivisyydestään huolimatta sitä pidetään kuvauksena kirjailijan omasta avioliitosta. On ymmärrettävää, että se on jättänyt ison jäljen Jotuni-esitykseen.

Samalla tekijät ovat löytäneet romaanin passivisesta naishahmosta poikkeavan kunnianhimoisen, päämäärätietoisen ja sanan säilällä sivaltelevan kirjailijan. Maria Haggrén oli jo nuorena muuttanut sukunimensä jättiläistä tarkoittavaksi Jotuniksi eikä luopunut nimestään avioiduttuaankaan.

ESITYKSEN keskiössä on pakkoavioliitto Viljo Tarkiaisen kanssa ja kirjoittamiselta aikaa vievä kodinhoito kahden pojan äitinä.

Vaimonsa kirjailijuuteen ihastunut vaikutusvaltainen akateemikko on kiinnostunut teatterista, toimii muun muassa Helsingin Sanomien kriitikkona ja käyttää arvovaltaansa vaimonsa työn edistämiseen.

Tola ja Kanto piirtävät hänestä kuvan vaikean lapsuutensa haavoittamana, ankarana ja väkivaltaisena isänä ja puolisona.

Molemmat puolisot ovat tehneet luokkanousun köyhistä maalaisoloista kaupunkilaiseen sivistyneistöön, ja se tuntuu olevan rakkautta tiukempi liima heidän välillään. Asemasta ja sen vaatimista kulisseista pidetään kiinni.

Rahaa porvarissäätyiseen elämään on kuitenkin niukasti, ja Tarkiaisen kova työtahti syö suhdetta. Semminkin kun Jotuni epäilee häntä jatkuvasti pettämisestä ja on raivoisan mustasukkainen.

Lisääntyvästä riitelystä ja väkivallasta huolimatta puolisot eivät pääse irti toisistaan, ja esitys tuntuukin kysyvän, kumpi heistä – vai molemmat yhdessä – onkaan se olohuoneessa seisova jättiläinen, joka vie kaiken tilan ja ilman huoneesta.

TARINAN taustalla olevaa aineistoa on paljon. Ohjaaja Heini Tola on valinnut tapahtumia kronologisesti juoksuttavan ja tyylitellyn tavan edetä viiden näyttelijän ja yhden muusikon avulla.

Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä näyttelijät kertovat yleisölle osia tarinasta näyteltyjen kohtausten lomassa. Esityksen rytmi pysyy kovin tasaisena ja dialogi tuntuu toistavan samoja asioita välillä sormella osoittaen.

Toisessa näytöksessä vauhti paranee ja esityksen imu kasvaa.

Kuvaelmanomaista kokonaisuutta elävöittävät näyttelijät. Sari Puumalaisen Jotunista löytyy tulta ja tappuraa sekä taiteelleen omistautunutta ja työrauhaa etsivää kirjailijaa. Hänen sekä Ilja Peltosen ja Heikki Pitkäsen esittämien poikien kohtauksista välittyy läheisyys ja rakkaus.

Antti Pääkkösen Viljo Tarkiainen on nariseva ja ironinen, mutta myös ahdistunut tärkeilijä. Anna Airolan salaviisaasta Siiri-piian hahmosta olisi saanut enemmänkin irti, varsinkin kun Jotuni toisteli lähes koko esityksen epäilyksiään miehensä ja Siirin suhteesta.

Katri Renton näyttämön keskelle sijoitettu lavastus luo pehmeillä väreillä sekä muutamalla ovella ja ruokapöydällä tuoleineen kodin, taistelutantereen, jonka sisältä ei juuri poistuta.

Paula Lehtosen taustalla pyörivät mustavalkoiset videot vievät jonnekin menneeseen. Ja koska esitys kertoo kirjailijasta ja kirjoitustyöläisestä, tuntuu tarpeelliselta heijastaa taustalle kaunista kaunokirjoitusta.

Tekijöiden kysymys, miksi Jotuni ja Tarkiainen eivät päässeet toisistaan irti, saa tässä esityksessä vastaukseksi ainakin sen, että he tarvitsivat toisiaan eivätkä osanneet purkaa rakentamaansa pirunnyrkkiä.