Donald Trump haetutti viikonloppuna Venezuelan diktaattorin Nicolás Maduron Yhdysvaltoihin tuomiolle. Sotilasoperaatio oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kyseenalainen, mutta se koettiin paikoin oikeudenmukaiseksi. Käännettä on kommentoitu mediassa laajasti.

Luin operaation olevan muun muassa merkki etupiiriajattelun paluusta. Luin sen olevan myös osoitus 2000-luvun pelisääntöjen hylkäämisestä, vaikka 2000-luku alkoi omien sääntöjensä rikkomisella Yhdysvaltain hyökättyä Saddam Husseinin hallitsemaan Irakiin vuonna 2003.

Etupiirien paluusta on tullut mantra, jota on jauhettu viimeistään Venäjän vuoden 2022 Ukraina-hyökkäyksestä lähtien. Oikeastaan etupiireistä tai Trumpin America First -politiikasta puhuttiin jo hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan, kun Yhdysvallat otti henkistä etäisyyttä kansainvälisiin sitoumuksiinsa ja paikoin myös (WHO, ilmastosopimus) luopui niistä.

SUOMESSA uskottiin ennen Ukrainan sodan laajentumista monenkeskiseen, sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen kuin kirkossa Raamattuun. Järjestys oli pääosin perua toisen maailmansodan kauhuista, joiden ei haluttu enää koskaan toistuvan.

Suomi on tavattu nähdä erityisen lakiuskovaisena maana. Edvard Iston Hyökkäys-maalaus vuodelta 1899 kuvaa naishahmoista Suomea puolustamassa lakikirjaa Venäjän kotkan kynsiltä. Teos on symbolinen ja tuo esiin Suomen erityisaseman Venäjän autonomisena, omalakisena, suuriruhtinaskuntana.

Laki oli meille tärkeä. Venäjä oli lain myötä sitoutunut suojelemaan Suomen ja suomalaisten identiteettiä vaikka yritti ajoittain livetä lupauksistaan.

Kun Suomessa annetaan varovasti ymmärtää Venezuela-iskun olleen kansainvälisen oikeuden vastainen, sävyn voi kuulla jyrkempänä kuin monessa muussa Euroopan maassa. Ehkä siksi meidän valtiojohtomme tuotti osalle oppositiosta pettymyksen epäsuoralla lausunnollaan.

PIENELLÄ maalla ei ole muuta kuin yhteiset sitoumukset. Ja silti ne sopimukset ja järjestöt kuten YK:ta edeltänyt Kansainliitto meidät talvisodan alla pettivät. Toista maailmansotaa ei kyetty yhteisin sopimuksin estämään. Stalinin hyökkäys tuomittiin mutta apua tarjottiin hyvin niukasti.

Vasta liitto Hitlerin Saksan kanssa tuotti tyydyttävän lopputuloksen. Suomi oli jatkosodan päätyttyäkin itsenäinen valtio, vaikkakin kiusallisen syvällä Neuvostoliiton kainalossa.

Ulkopoliittinen realismi on doktriini, joka nimensä mukaisesti suhtautuu kansainvälisiin sopimuksiin ja lakeihin varautuneesti. Siksi Suomella on kokoonsa nähden ja miltei absoluuttisestikin yksi Euroopan suurimmista armeijoista ja puolustukseen laitetaan valtavasti lisää rahaa Nato-jäsenyydestä huolimatta.

PUHE kansainvälisestä laista ja sopimuksista on ideologinen ylätaso, arvopohja tai liturgia, jonka kaiun haluaisimme kuulla rauhoittavana korvissamme. Kaiku ei estänyt Venäjää hyökkäämästä kaikkien sääntöjen vastaisesti rauhanomaisen naapurinsa kimppuun. Kaiku ei hidasta myöskään läheisimmän liittolaismaamme Yhdysvaltojen pyrkimystä ajaa pallonpuoliskollaan omaa etuaan.

Arvopohja velvoittaa Stubbin ja Orpon sanomaan, ettei Suomi hyväksy sääntöjen rikkomista. He toteavat sen niin rohkeasti kuin uskaltavat.

Mutta suuremmat saattavat kysyä sen päälle kuten Simo Salminen suomalaisten valtuuskunnalta Speden Kreml-sketsissä: Mitä sitten?