Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2022 voittanut Annie Ernaux on nopeasti vakiinnuttanut paikkansa klassisten ja varmaan modernienkin kulttuurikodien peruslemmikkinä, joka on saattanut teoksillaan jopa terveellisesti muistuttaa omiin oloihinsa jääneiden kirjahyllyjen lähtökohtaisesta merkityksestä olohuoneen seinällä.

Ehkäpä myös alakaappien dvd- tai blu-ray-kokoelmiinkin on tullut täydennystä. Ernaux kun on saanut osakseen huomiosta myös valkokankailla.

Muutaman vuoden sisällä tulee elokuvateattereihin jo toinen Ernaux’hun kytkeytyvä elokuva. 2022 nähtiin Ernaux’n itsensä ja hänen poikansa David Ernaux-Briot’n ohjaama Annie Ernaux: Super 8 -vuodet, joka koostui kirjailijan perheen varsin tavanomaisista kaitafilmeistä 1970- ja 1980-lukuilta, kun hänen kirjallinen uransa oli alullaan.

UUSI ELOKUVA Writing Life: Annie Ernaux Through the Eyes of High School Students käy sumeilematta suoraan asiaan.

Kirjailijan neutraali kuvaus pakonomaisesta ulostamisen tarpeestaan hymyilyttää lukiolaistyttöä niin, ettei ääneen lukemisesta tahdo tulla mitään. Ernaux’n rehellinen ja kaunistelematon tyyli herättää yllättävänkin suurta vastakaikua nuorisossa, joita opettajat vihkivät hänen tuotantonsa pariin.

Dokumentti tapahtuu pitkälti kliinisen valoisissa luokkahuoneissa, joissa oppilaat pienissä ryhmissä ovat keränneet pulpettinsa yhteen. Keskushenkilöitä ei oikeastaan ole – oppilaat kameran edessä vaihtuvat koko ajan, mutta kenenkään kanssa ei hosuta. Ihmeen hyvin jokaiselta tuntuu löytyvän jotain vilpitöntä sanottavaa Ernaux’sta.

Oletettu sukupuolijakauma on aika tasapuolinen, jos näin voi sanoa. Silti tytöillä tuntuu olevan Ernaux’sta painavampaa sanottavaa, esimerkiksi aborttikokemuksen ja tulkinnanvaraisen raiskauksen yhteyksissä. Pojat ovat enemmän hämmennyksissä, mutta heistäkin löytää syvälukijoita. Kenellekään Ernaux ei tunnu maistuvan pakkopullalta.

Ernaux’n työväenluokkainen tausta ja myöhempi luokkanousu saavat lukiolaiset pohtimaan omaa asemaansa ja suhdettaan vanhempiinsa, mutta jostain syystä kuitenkin vähemmän tulevaisuuttaan.

Avoimessa keskustelevuudessaan elokuva on loistokas esimerkki ranskalaisesta keskustelukulttuurista, joka pulppuaa välillä henkilökohtaisuuksiin upotenkin yhtä luonnollisesti kuin vesi koskessa tai veri haavasta.

Voi tietysti olla, että elokuvan esiinnostamat oppilaat ovat tavallista parempiosaisia siinä mielessä, että he ylipäätään tuntevat osallisuutta, uskovat itseensä ja luottavat siihen, että heidän jakamillaan kokemuksilla on arvoa.

Joistain lukiolaisista aistii, kuinka he ovat melko lailla uuden äärellä. Keskustelun perimmäisenä teemana onkin taiteen rajattomuus ja sen tajunnallinen kohtaaminen – onhan niin, että myös monen kokeneemman aikuisenkin mielestä Ernaux kirjoittaa siitä, mistä ei ehkä voi puhua.

Ikääntyneemmässä katsojassa dokumentti herättääkin myös nostalgisen tunteen siitä, kuinka niin sanotun maailmankirjallisuuden portit alkoivat avautua lukioiän korvilla.

Hiukan yllättävää on, ettei elokuvassa juuri pohdita lukiolaisten kesken sitä, mikä erottaa Ernaux’ta esimerkiksi nykyisin suositusta autofiktiokirjoittamisesta. Ernaux’llehan ehdoton omakohtaisuus ja yksilöllisyys muodostavat suoran ansan.

LONTOOSSA 1955 syntyneen ja vuodesta 1990 elokuvia ohjanneen Claire Simonin ohjaus on konstailematonta, muttei erityisen persoonallista.

Hän luottaa aiheeseensa hieman liikaa siinä mielessä, että unohtaa paljolti oman tapansa ilmaista asioita. Lukiolaisten näkemyksiä kuuntelee uteliaana, mutta mitään erityisen mieleenpainuvaa keskustelua saati väittelyä Ernaux’sta ei heidän välilleen synny. Jotkut pystyvät samastumaan kirjailijaan, toiset eivät.

Lukiolaisten identiteetit ovat tietysti vielä luonnollisessa kypsyyntymisvaiheessa, eikä heidän joukostaan ketään nouse dokumenttia sädekehittämään, ehkä mahdollinen kirjailijanalku kyllä. Tämän Simon tuo esiin tyylitajuisen pakottomasti vihjaillen.

Mukavan vanhanaikaiseen tapaan dokumentti jättää tunnelmiin, jolloin koulupäivän jälkeen ei ollut muuhun aikaakaan kuin lukemiseen. Simon tuntuu myös luottavan kirjallisuuden kutsuun nykyisen informaatiotulvan keskellä. Ehkä se on romanttista, mutta näinä aikoina, jolloin kirja kädessä lukemista epäillään jopa pelkäksi performanssiksi, myös vahvistavaa.

Elokuvan pitkä alkuperäisnimi Écrire la vie – Annie Ernaux racontée par des lycéennes et des lycéens on käännetty Suomessa nykytavan mukaisesti englanniksi. Tällainen mcdonald’sistaminen tuo halvan sivumaun elokuvalle, jossa kielenkäytöllä ylipäätään – omalla äidinkielellä, sen vivahteilla ja myös oman taiteellisen ilmaisukielen löytämisellä – on keskeinen merkitys.