Hetken päästä lavalle tepastelee Heidi Heralan esittämä äiti ja perästä tämän vierailulle saapunut tytär (Mitra Matouf). Loisteputkivalojen loisteessa vanhempi ja lapsi alkavat puida suhdettaan ja elämää, samalla kun odottavat perheen kolmatta jäsentä Akslea.

Arne Lygre on menestynyt ja palkittu norjalainen näytelmäkirjailija, jonka näytelmiä on käännetty useille eri kielille. Kaupunginteatterissa kantaesitettävä menestysnäytelmä Ilon aika (Tid for glede 2022) on osa Maailma näyttämölle -hanketta, jolla tuetaan näyttämöteosten suomentamista.

HANKKEEN arvo ja merkitys onkin aistittavissa Ari-Pekka Lahden onnistuneessa suomennoksessa, joka tuo Lygren kerroksilla ja erilaisilla tunnelmilla pelailevan alkuperäistekstin hienosti esiin. Esityksen on ohjannut kansainvälistäkin uraa luonut Tatu Hämäläinen.

Paikalle ilmestyy kuitenkin muita ihmisiä. Vappu Nalbantoglun ja Rauno Ahosen esittämä intensiivinen pariskunta potee eroa. Veljekset (Sauli Suonpää ja Jouko Klemettilä) ovat taas tulleet etsimään äitipuolensa (Ursula Salo) kanssa edesmenneelle isälleen hautapaikkaa.

Hämäläinen on ohjannut näyttelijät liikkumaan tilassa näennäisen vapaasti, reagoimaan toisiinsa spontaanilta tuntuvalla tavalla.

Seuraa sarja ihmiselämää ruotivia, merkityksellisiä tai merkityksettömiä hetkiä, tavallista ohikiitävää jutustelua, yllättäviä yhteyksiä. Surua, iloa ja hämmennystä, elämää. Kohtauksissa epätodellinen ja arkinen paiskaavat kättä.

Kohta kaiken keskelle saapuu myös Aksle (Rasmus Slätis), joka kertoo päättäneensä kadota ja katkaista suhteet entiseen elämäänsä kokonaan. Toisella puoliajalla keskiöön asettuu kotibileet ja Akslen taakseen jättämät ihmiset.

AKSLEN päätös kadota selittämättä on traaginen elementti, joka langettaa esityksen monien komediallisten tapahtumien päälle raskauden. Slätiksen pehmeän melankolinen Aksle on järkkymättömässä päätöksessään jopa ahdistava.

Nimi Ilon aika alkaa tuntua tätä vasten hivenen ironiselta. Jos lapsi päättää kadota, mitkä mahdollisuudet läheisillä on aitoon iloon?

Herala tekee mieleenpainuvan roolin suorapuheisena Akslen äitinä, joka yrittää löytää vastauksia poikansa päätökseen ja samalla ymmärtää. Heralan Äiti sanoo usein ääneen juuri ne asiat, jotka tavataan jättää ajatuksen asteelle. Karismaattinen Matouf tekee myös hienon roolin Akslen siskona.

Esityksen ultratyylikkäästä visuaalisesta maailmasta vastaava norjalainen lavastaja Chrisander Brun on tarttunut Lygren näytelmän omaperäisyyteen.

Ensimmäisen puoliajan kohtaukset asettuvat suuren pinkin kankaan sekaan, joka kietoo kohtaukset ja hahmot itseensä. Painava kangas sotkeutuu ihmisten väliin, kompastuttaa itseensä, välillä peittäen näyttelijät kokonaan alleen.

Toinen puoliaika nousee katsojien eteen suureellisina näyttämökuvina, vahvoina värien kontrasteina ja hurjasti pyörivänä näyttämönä.

TYYLEILLÄ sekä ääripäillä leikkivän tekstin ja esityksen tyylitellyn ulkoasun välillä voi aistia myös hankausta.

Brunin skenografia ja Hämäläisen ohjaus sulkevat tarkkaan aikaan ja paikkaan kohdistumattoman tekstin omaan tiiviseen maailmaansa. Lygren näytelmän herkemmät sävyt tuntuvat jäävän vahvan visuaalisen tyylisuunnan jalkoihin, varsinkin toisella puoliajalla.

Tarkasti rajautuvista henkilöhahmoista ja suhteista huolimatta, esitys ei pyri perinteiseen tarinan kaareen. Ilon aika on ennemminkin tutkielma ihmissuhteista ja niiden monimutkaisesta luonteesta sekä vaikeista tilanteista, joista me ihmiset löydämme itsemme.

Elämässä tapahtuu asioita usein ilman selityksiä tai lopputekstejä, ohjekirjaa siitä mikä olisi oikea tapa toimia tai reagoida. Merkityksellistä on ehkä lopulta juuri pyrkimys eteenpäin, yritys elämään ja jopa iloon.