Englantilainen Mike Leigh on tehnyt ensimmäinen nykymaailmaan sijoittuvan elokuvansa miltei 15 vuoteen. Tuttu syväkosketus arkirealismiin on tallella. Leigh’n kerronta on yhä kuin parhainta real ale -olutta – täyteläistä ja todellista.

Jukka Sammalisto

Lehdistönäytökseen kävellessäni havahduin, että käsillähän on elokuva, jota olen puolitiedostamatta tainnut odottaa kaikkein eniten viimeiset 14 vuotta. Halua uskoa Leigh’n tarjoavan vielä jotain mojovaa oli sumentanut vain tietoisuus siitä, että hän oli ehkäpä jo saavuttanut huippunsa.

Leigh’n elokuvaura on mennyt hieman poikkeuksellista rataa. Esikoiselokuvansa Bleak Momentsin (1971) jälkeen hän työskenteli pitkään 1980-luvun puolelle asti televisiolle, kun englantilainen elokuvatuotanto oli aallonpohjassa.

Leigh loikin kotimaassaan maineensa jo monilla pisteliäillä tv-näytelmillään (joita vaikka Yle Teema voisi kaivaa esiin). Takaisin teatterielokuvien pariin hänet palautti nousukkuuden ja työväenperinteen välisten ristiriitojen konkretiaa avaava kuvaus Suuria toiveita (1988).

Siitä lähtien Leigh’n ura oli tasaisen nousujohteista. 1990-luvulla Naked (1993) ja Salaisuuksia ja valheita (1996) keräsivät laajasti sekä kriitikoiden että erityisesti jälkimmäinen myös yleisön ymmärrystä. Mutta läpimurron jälkeen Leigh’n ote vain parani.

Hänestä tuli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen yksi kärkiohjaajista tinkimättömillä töillään Kaikki tai ei mitään (2002) ja Vera Drake (2004). Mestariteosten vuosikymmen huipentui elokuvaan Vuosi elämästä (2010), jonka monikerroksisuus suorastaan kristallisoi Leigh’n uran. Oli jo kohtalaisen vaikeaa nähdä, miten hän siitä vielä voisi hioa tyyliään tai näkemystään.

Leigh kuului 2010-luvun alun elokuvateknologisessa kuohunnassa digitaalisen käänteen puolustajiin, koska muutos hänen mielestään demokratisoi elokuvaa. Paradoksaalista kyllä, Leigh itse ei ole kuitenkaan ollut teattereiden digiajalla enää aivan entiseen malliin päivänpolttava nimi.

Taiteilijakuvaus Mr. Turner (2014) herätti kyllä vielä huomiota, mutta merkittävä poliittisen verilöylyn rekonstruktio Peterloo (2018) ei tullut edes teatterilevitykseen meillä. Kumpikaan 1800-luvulle sijoittuva elokuva ei tietenkään edustanut sitä, mistä Leigh parhaiten tunnetaan ja mitä häneltä ennen muuta odotetaan: syvälle menevää nykymaailman työväenluokkaista arkirealismia.

NYT SITÄ taas saa, sillä Leigh palaa elokuvallaan Kovia totuuksia. Kyse on jälleen Lontoon lähiöistä, perheistä, jokapäiväisestä elämästä, sisäisistä salaisuuksista, tutkimattomista traumoista ja ainutlaatuisen läheisistä, mutta pirun hankalista henkilösuhteista.

Pansy Deacon (Marianne Jean-Baptiste) on masentunut ja työtön perheenäiti, joka näkee pelkkää mustaa kaikkialla – erityisesti kaikissa kanssaihmisissä. Sen hän antaa myös kuulua.

Suurin osa Kovien totuuksien alkupuolesta on Pansyn verbaalista moukarointia, josta aimo palan joutuvat nauttimaan hänen lempeän hiljaiset miehensä, putkimiehenä työskentelevä puoliso Curtley (David Webber) ja jo aikuinen, päivittäisiä kävelyretkiä tekevä ylipainoinen poika Moses (Tuwaine Barrett).

Deaconien perinteistä townhouse-kotia Pansy pyrkii pitämään äärimmäisen kliinisenä ja puhtaana, aivan kuin jonain airbnb-kämppänä ilman pienimpiäkään viimeaikaisen asumisen jälkiä. Siinä on myös pieni takapiha, jolle Pansy ei uskalla astua.

Eräänä päivänä sinne ilmestyy kettu, jonka aiheuttama reaktio Pansyssa symboloi hänen pelkoaan kaikkeen hallitsemattomaan tai ylipäätään orgaaniseen.

Pansyn sisko Chantelle (Michele Austin) taas on yksinelävä, asiakkaidensa kanssa yhtä kärsivällisesti kuin ystävällisesti niitä näitä rupatteleva kampaaja, jolla on kaksi jo aikuista tytärätä. Heidän kaikkien elämä tuntuu sujuvan kevyesti ilman suurempia kommervenkkejä.

Painostavan yön ja heleän päivän kaltainen sisarusdraama huipentuu äitienpäivään ja siihen kytkeytyvään yllättävään, sympaattiseen kömpelöön ja puolivaiheeseen jäävään eleeseen, joka murtaa Pansyn padot.

JO Salaisuuksista ja valheista muistettavan Marianne Jean-Baptisten näyttelijäntyötä ei voisi ylistää tarpeeksi.

Pansyssa, hänen ihmisinhonsa kaikessa traagisessa huvittavuudessaankin, kuvastuu todellista, selittämätöntä tuskaa, joka esimerkiksi hiljattaisessa A Real Painissa jäi kovista yrityksistä huolimatta pintaan.

Voin kuvitella, kuinka vaativaa ja toisaalta hauskaa on ollut elokuvan kääntäjällä Pansyn loputtoman kekseliään haukkuma- ja mollaustulvan parissa. Kaupan kassajonossa Pansyn taakse jäävä naispolo on esimerkiksi ”kuikelo”.

Pansy on elokuvassa läsnä sekä unessa että valveessa. Realistisen kerronnan uskollisena edustajana Leigh ei tietenkään mene unimaailmaan, mutta mestarin tavoin kuvaa nukkumisen toiseuttavaa tunnelmaa ja pakotetun heräämisen väkivaltaisuutta. Vain uni suo Pansylle tietyn ulospääsyn omavaltaisesta, negatiiviseen identiteettiinsä lukitusta kokemisestaan.

Leigh’n jo pitkäaikaisen hovisäveltäjän Gary Yershonin puhallinpainotteinen musiikki luo sisämaailmallista, vieraisiin varautumatonta tunnelmaa.

Vielä pitkäaikaisemman Leigh’n työtoverin Dick Popen (1947-2024) viimeiseksi kuvaustyöksi jäänyt Kovia totuuksia on visuaalisesti poikkeuksellisen ekspressionistinen elokuva Leigh’n työksi. Sen lumeenomainen valoisuus on jopa hieman mystinen mielenmaisema, kaiken ihokarvoja myöten paljastava häkki, jossa sielut joutuvat riutumaan.

Kyse lienee myös kriittisestä kommentista täydellisyyttä tavoittelevalle nykykulttuurille, joka pyrkii kätkemään niin julkisista kuin yksityisistä tiloista kaikenlaisen hämyn ja pimeät nurkat, joihin käpertyä.

Osansa elokuvassa saa myös elokuvahistorian sitkeän valkokasvoinen valtakuvasto, josta itse Leigh tai myöskään toinen pitkäaikainen englantilainen työväenluokan kuvaaja Ken Loach eivät ole olleet monien muiden tekijöiden tavoin täysin vapaita.

Suurin osa Kovien totuuksien henkilöistä on mustia. Valkoisia nähdään sivuhenkilöinä vain muutama, heitä edustavat esimerkiksi huonekaluliikkeen myyjä ja terveydenhoitaja. Kun mustat usein on nähty sivuosissa kaikenlaisissa palveluammateissa, nyt asetelma on toisinpäin. Asiakaspalvelijat, jos ketkä, saavat totisesti kuulla Pansylta kunniansa. Niin kyllä myös hammaslääkäri, joka vaikutti intialaistaustaiselta.

VIRKISTÄVYYDESSÄÄN Leigh’n paluuelokuva olisi silkkaa viiden tähden luokkaa, mutta tarkemmalla pohdinnalla siitä jää toivomaan jotain. Henkilökuvaus keskittyy hieman liikaa Pansyn ympärille, niin että Chantelle ja hänen perheensä jäävät hyväntahtoisuudessaan tarpeetta yksinkertaistetummiksi.

Vuosi elämästä -elokuvan timanttiseen moniulotteisuuteen Kovia totuuksia ei näin aivan yllä. Avain olisi piillyt ehkä sisarusten taannoin kokemassa kuolemantapauksessa ja sen yhdistävyydessä ja erottavuudessa, joita Leigh olisi käsikirjoituksessaan voinut selventää hieman tarkemmin.

Kaikesta huolimatta Kovia totuuksia on nykyohjelmistossa poikkeuksellisen kokonaisvaltainen, kipupisteitä koetteleva elämys, jonka manipuloimaton naturalismi herättää moninaisia tunteita naurusta suruun ja pöyristyksestä ymmärrykseen, muttei koskaan kaiken kirkastavaan katharsikseen.

Toivottavasti 82-vuotias Leigh tekee vielä jatkossakin elokuvia, mutta jos Kovia totuuksia jää hänen viimeiseksi työkseen, se kiteyttää nimellään varsin osuvasti hänen koko uransa ja tematiikkansa. Kyse on jostain aivan muusta kovuudesta kuin siitä mitä popesteettisenä suositusadjektiivina yksittäisistä taideluomuksista ja elokuvistakin nykyisin kroonisesti käytetään.