Helvi Hämäläinen (1907-1998) sopii hyvin jatkoksi, vaikka on ristiriitaisempi hahmo kuin edelliset kohteet. Teos noudattaa normaalielämäkerran kaavaa esitellen kohteen esivanhemmat ja suvut siirtyen sitten ankeaan haminalaiseen lapsuuteen.

Parempi ratkaisu olisi alkaa jollakin ratkaisevalla käänteellä, kuten esikoisteoksella ja sen jälkeen luonnehtia taustatekijöitä.

Maijala on saanut etulyöntiaseman aikaisempiin kirjoittajiin kirjailijan päiväkirjojen avauduttua tämän määräämän kuolemanjälkeisen 25 vuoden karanteenin jälkeen. Näin lähdeluettelo on harvinaisen lyhyt, kun elämäkerturi ei ole tarvinnut muiden tutkimuksia juuri lainkaan.

Aineiston valtavuudesta tai loppukiireestä johtuen teoksessa on paljon toistoa, usein muutaman sivun välein. Pieniä epätarkkuuksia ja käsitteellistä huojuntaa on etenkin poliittisessa ja sotakäsitteistössä.

HAASTATTELUSSA Hämäläinen piti elämänsä tärkeimpänä kirjana kaikkien onnenoppaiden isää, amerikkalaisen Swett Mardenin teosta Pyri eteenpäin, menestys varma (1913). Se oli nahkurin tyttären tienviitta.

Nuoren opinhaluisen tytön nousua köyhäläisyydestä auttoi Helsingin Uuden yhteiskoulun perustaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman, kirjallisen uran alkuun WSOY:n kustannusvirkailijapariskunta Martti Haavio ja Elsa Enäjävi-Haavio.

Alku oli vaikea, ja myöhemminkin Hämäläinen joutui toteamaan, että kustantajat eivät aina mielellään julkaisseet hänen teoksiaan. Niiden miljöö oli Vallilan työläiskorttelien ankeata arkea, toisaalta seksuaalisuus oli ajan sievistelevälle moraalille liian avointa.

Samaan vaikutti naistaiteilijoihin suunnattu vähättely, minkä merkkinä voi pitää Hämäläisen peitenimeä Pieni rouva Gummeruksen kirjoittajien maineikkaassa keskusteluteoksessa Pidot Tornissa (1937).

Varsinaisen tornadon silmään kirjailija joutui sivistyneistöromaanillaan Säädyllinen murhenäytelmä (1941), jonka julkaisemista WSOY viivytti pari vuotta ja sensuroi siitä poliittisia ajankohtaisuuksia. Täydellinen laitos julkaistiin vasta 1995.

Suurin syy torjuntaan olivat liian selvät henkilömallit, romaanisten kielten professori Oiva Tuulio ja tämän vaimo, kirjailija Tyyni Tuulio. Vaikka Hämäläinen vakuutti ihailevansa sivistyneistön maailmaa, johon hän köyhäläisenä oli saanut kurkistaa, hän ei voinut olla ironisoimatta sen tunneköyhyyttä ja tapaorjuutta.

Romaanin kolmas tunnistettava malli oli liberaaliälymystön johtava nimi Olavi Paavolainen, jonka kanssa kirjailijalla oli vuosikausia ristiriitainen rakkaussuhde täynnä väheksyntää ja nöyryytyksiä, mutta kaiken Hämäläisen rakkaus kesti, kunnes hän lopetti suhteen jatkosodan lopussa.

Romaanin Arturissa on koston makua: hän on vahvassa oidipaalisessa kaksoissidoksessa äitiinsä.

MAIJALA asettaa kysymyksen, miten tutkia kirjailijaa, jolla ei ole kiinteätä vakaumusta. Se ilmenee pitkän uran aikana ristiriitaisina ideologisina kannanottoina.

1930-luvun lopulla Hämäläinen innostui natsien Veri ja kontu -mystiikkaan, mitä hänen tuonaikaiset romaaninsa ilmentävät: vahva johtaja, naisen hedelmällinen syli luonnon keskellä.

Saksan matkallaan kirjailija oli täysin kritiikitön natsijärjestelmää kohtaan. Hitlerin Taisteluni oli sota-aikana hänen mielilukemistaan, ja yhdessä Paavolaisen kanssa hän intoili Suur-Suomen puolesta.

Kun jatkosota päättyi, Hämäläinenkin vaihtoi levyä liittyen Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, Rauhanpuolustajiin ja Suomi-Kiina-Seuraan ollen mukana sosialistisiin maihin suuntautuneissa kulttuurivaltuuskunnissa.

Hän oli jo ennen sotaa tutustunut Mauri Ryömään ja Elvi Sinervoon, ja edellisen päätoimittamasta SKP:n Työkansan Sanomista tuli sodan jälkeen Hämäläisen tärkein lehtikanava. Siinä hän julkaisi Maijalan mukaan hävettävän kritiikitöntä neuvostosysteemin ylistystä.

Helvi Hämäläinen näyttää olleen hyödyllinen idiootti molempien mahtimaiden suuntaan. Hitler oli suuri johtaja, Stalin lempeä olojen parantaja.

ELÄMÄKERRAN tekijä kysyy, oliko Hämäläisen suunnanvaihdoksella opportunistinen tavoite taata julkaisumahdollisuudet kylmän sodan muuttuneessa tilanteessa. Tämä tuo uutta särmää Hämäläisen tinkimättömyyteen.

Päiväkirjoissaan ja lopulta julkisesti vanhuuden suurtyössään, Finlandia-palkinnon 1988 saaneessa runokoelmassa Sukupolveni unta Hämäläinen puolustaa Spandaun vankeja Albert Speeriä ja Rudolf Hessiä ymmärtäen jopa Israelin teloittamaa Adolf Eichmannia.

Natsijohtajilla oli ylevät tavoitteet, vaikka jälki oli kamalaa. Kaikkia saksalaisia ei pidä tuomita heidän osallisuudestaan natsikomentoon. Eihän kukaan ei ole leimannut Harry S. Trumania tämän annettua luvan atomipommien pudottamiseen Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Maijalan mukaan natsijohtajien inhimillistäminen oli keino oikeuttaa omaa sodanaikaista ajattelua. Hämäläinen kärsi siitä, että sotaponnistelut, AKS-nuorison innostus ja lottahenki oli puserrettava vaikenemisen nyrkkiin. Ristiriitaisuuksissa on Helvi Hämäläisen vetovoima.

Minulla oli kerran 1990-luvun alkupuolella onni tavata tämä sadunomainen hahmo hänen kotonaan Tapiolassa. Puheita en muista, mutta lähdin lumottuna hänen luotaan omistuskirjoituksin varustettu kirja kainalossa.