Jos yhteiskunnan rakenteita ja poliittisia valintoja ei korjata, onnellisuudesta voi tulla nopeasti ohut muisto.

Silti raportin arvo on kiistaton. Se tekee näkyväksi sen, minkä moni kokee arjessaan – tieteellisesti, puolueettomasti ja kiistattomin luvuin.

TEOKSEN ehkä pysäyttävin havainto koskee onnellisuutta.

Korona pudotti suomalaisten hyvinvointia, mutta pandemia ei selitä kaikkea. Onnellisuus ei ole palautunut, vaan jäänyt pysyvästi alemmalle tasolle.

Tutkijat tiivistävät syyn: 2020‑luvun monikriisi.

Pandemian jälkiseuraukset, työelämän murros, Ukrainan sodan aiheuttama elinkustannusten nousu, maailmanpoliittinen epävarmuus ja heikentynyt työllisyystilanne muodostavat kokonaisuuden, joka painaa suomalaisten hyvinvointia.

Suomalaisista 60 prosenttia pitää tulo- ja terveyseroja liian suurina. Erojen koetaan kasvaneen, ja raportti osoittaa, että etenkin huippurikkaiden kaikki tulot eivät edes näy virallisissa tilastoissa.

Tämä tekee eriarvoisuuden todellisesta mittakaavasta vaikeasti hahmotettavan – ja poliittisesti hankalan. Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät.

KIRJAN fokus on selvä: Suomen eriarvoisuus ei ole sattumaa, vaan seurausta poliittisista valinnoista. Ratkaisuja on – mutta poliittinen tahto puuttuu.

Tutkijat esittävät joukon ratkaisuja, joista moni on tuttu jo vuosien takaa. Erityisen painokkaasti raportti nostaa esiin ammatillisen koulutuksen.

Kun korkeakoulutusaste halutaan nostaa 50 prosenttiin, olisi järkevää vahvistaa ammatillista koulutusta, joka toimii väylänä ammattikorkeakouluun ja tasoittaa koulutuksellista eriarvoisuutta.

Mutta kuten raportti toteaa: poliittinen jähmeys ja vaikutusvaltaisten kaupallisten intressien vastustus estävät muutokset.

Jotain on toki tehty. tupakkapolitiikka on ollut menestys, ja nykyinen hallitus on kiristänyt verotusta haittojen vähentämiseksi. Mutta nämä ovat yksittäisiä voittoja laajassa rakenteellisessa kamppailussa.

Raportti muistuttaa, että hyvinvointivaltion rakenteet mahdollistivat nopean reagoinnin koronaan ja sen taloudellisten vaikutusten tasaamisen. Se oli kriisin keskellä yhteiskunnan selkäranka.

MUTTA mitä tapahtuisi, jos Suomi joutuisi uuteen kriisiin – esimerkiksi sotilaalliseen uhkaan – tilanteessa, jossa yhteiskunta on jo valmiiksi poliittisesti ja sosiaalisesti repaleinen?

Hyvinvointivaltio ei ole luksusta.

Eriarvoisuuden tila -raportti ei ole lohdullinen lukukokemus, mutta se on välttämätön. Se osoittaa, että Suomi ei ole kriisinkestävä, jos eriarvoisuus jatkaa kasvuaan.

Raportti ei sorru dramatiikkaan, mutta sen luvut ovat dramaattisia. Se on kylmä peili, joka pakottaa katsomaan, mitä tapahtuu, kun hyvinvointivaltion perusta murenee.