Presidentti Mauno Koiviston elämäkerturiksi tarttunut professori Tapio Bergholm on julkaissut tänä syksynä kirjasarjansa toisen osan, jossa Bergholm pyrkii selvittämään, kuinka yhteiskuntakeskustelija Koivistosta kasvoi 1960-luvun aikana ihailtu poliitikko.

Ville Jalovaara

Koko kuuman vuosikymmenen alusta loppuun Koiviston näkökulmasta läpikäyvässä teoksessa on mukana niin sisä- kuin ulkopolitiikankin sodan jälkeisen ajan merkittävimpiä tapahtumia, kuten vuoden 1966 eduskuntavaalit ja Tšekkoslovakian miehitys loppukesästä 1968.

Koivisto onnistui saavuttamaan yli puoluerajat ylittävän laajan kansansuosion, mistä moni poliitikko meidän aikanammekin voi vain haaveilla. Omat näkemykset, itseluottamus ja kovuus olivat Bergholmin mukaan Koiviston suosion suurimpia salaisuuksia.

Siinä, missä osa nykyajan poliitikoista on ollut taitavia käyttämään sosiaalista mediaa kannatuksen rakentamiseen, Koivisto osasi hyödyntää oman aikansa nousevaa mediaa, televisiota, tähän päämäärään. Siinä missä kabineteissa asiat sopimaan tottuneet vanhemmat poliitikot jähmettyivät televisiostudiossa, huumorintajuisesti letkautteleva Koivisto vaikutti olevan siellä kuin kotonaan.

Toisin kuin luullaan Koivisto ei ollut mikään erityisen vaatimaton poliitikko, joka ei uraansa aikana muka pyrkinyt mihinkään tehtäviin.

MONISTA kylmän sodan aikakauden tutkijoista poiketen Bergholm on uusien salaisten asiakirjojen metsästyksen sijaan viettänyt runsaasti aikaa tutkien julkisia lähteitä. Mediapoliitikko Koiviston kohdalla apua on ollut erityisesti Yleisradion arkiston radio- ja televisiotallenteista. Myös valtioneuvoston ja eduskunnan arkistojen runsas käyttö on yksi teoksen vahvuuksia.

Koivisto rakensi suosionsa julkisesti, joten salaiseksi leimatut asiakirjat eivät ole hänen kohdallaan kaikkein olennaisin lähde. Vaikka Koivisto oli suomalaisista politiikoista tv-esiintyjänä lajissaan ykkönen, kansainvälisesti hänen nousunsa oli osaa isompaa ilmiötä, jossa sanavalmiita nuoria miehiä nousi valtaan eri maissa: Yhdysvalloissa valittiin presidentiksi John F. Kennedy ja Ruotsissa pääministeriksi Olof Palme.

Aiempien tutkimusten tavoin Bergholm kunnostautuu jälleen tehokkaana myytinmurtajana. Koiviston kohdalla moni vahvana elänyt käsitys paljastuu tutkimuksen kautta enemmän uskomukseksi.

Toisin kuin luullaan Koivisto ei ollut mikään erityisen vaatimaton poliitikko, joka ei uraansa aikana muka pyrkinyt mihinkään tehtäviin. Bergholm osoittaa esimerkiksi, että Koivisto teki valtavasti töitä päästäkseen SDP:n talouspoliittiseksi asiantuntijaksi, mitä kautta hänestä tuli vuonna 1966 Rafael Paasion hallituksen valtionvarainministeri.

Se, että monet Koivisto myytit ovat eläneet niin pitkään osoittaa, kuinka taitava hän oli niitä rakentamaan ja toisaalta sen, että näitä poliittisen historiamme keskeisiä vaiheita ei ole aiemmin ehkä riittävän kriittisesti tutkittu.

Bergholmin tutkimuksessa tulee hyvin ilmi myös se, että Koivisto ei ollut predestinoitu pääministeriksi tai myöhemmin presidentiksi. Älyllä ja tarmolla sai aikaan paljon, mutta onnella ja sattumalla on myös oma tärkeä osansa siihen, miksi joku toinen pääsee uralla eteenpäin ja toinen ei.

KOIVISTO tiesi, kuinka kansan parissa ristiriitaisia näkemyksiä herättäviä henkilöitä johtavat poliitikot olivat. Sen takia hän pyrki ikään kuin astumaan koko politiikkailmiön ulkopuolelle. Osa Koiviston taktiikkaa kartuttaa kansansuosiota oli tuon tuosta korostaa epäpoliittisuuttaan ja pitää myös tiettyä etäisyyttä puolueeseensa SDP:hen.

Se, ettei pääministeri lähtenyt itse ehdolle vuoden 1970 eduskuntavaaleihin, oli tyypillistä Koivistoa. Kaikki eivät toki ajatusta politiikan ulkopuolisesta pääministeristä nielleet, kuten Bergholmin siteeraus Suomen Kuvalehden haastattelusta kyseisten vaalien jälkeen osoittaa.

Kovuus ja rohkeus olivat osaltaan syitä, miksi Koivisto saavutti 1960-luvulla toisen kovan kamppailijan presidentti Urho Kekkosen suosion. Hän oli demarivaikuttajista se, joka uskalsi ensimmäisten joukossa alkaa liennyttää Väinö Tannerin aikakaudella umpilukkoon menneitä SDP:n välejä Kekkoseen.

Yhteistyö Kekkosen kanssa toimi hyvin, kunnes Nordek-hankkeesta tuli vakavia poliittisia erimielisyyksiä ja Kekkonen alkoi huolestua Koiviston kansansuosiosta. Kekkosen kriittisyys Koivistoon lisääntyi sitä mukaa, kun hän alkoi pelätä tämän pyrkivän presidentiksi. Sellaista majesteettirikosta Kekkonen ei sallinut tapahtuvan ja välit viilenivät.

Koivisto päätyi pääministerin paikan menetettyään 1970-luvun ajaksi kasvamaan korkoa, kuten tätä jaksoa hänen elämässään on usein kutsuttu, Suomen pankkiin odottamaan Kekkosen kauden päättymistä. Siitä missä määrin 1970-lukuun liittyy Koiviston elämässä myyttejä murrettavaksi, kuulemme varmasti Tapio Bergholmin kirjasarjan kolmannessa osassa.