Kotimainen merkki ilmiön ajankohtaistumisesta on viime vuonna ensi kerran vietetty holokaustin uhrien muistopäivä 27.1. Sitä ennen oli ”vainojen uhrien muistopäivä”. Toista ajankohtaistusta Holmila ei mainitse: miten suhtautua Israelin tekemään kansanmurhaan Gazassa?

Kiistaa on aiheuttanut kysymys, miten holokausti on suhteutettava muihin joukkotuhontoihin. Totaalisuutensa takia juutalaisten kansanmurha on haluttu nähdä ainutkertaisena, jota ei saa verrata muihin vainoihin.

Uusi tutkijapolvi sijoittaa holokaustin eurooppalaisen imperialismin ja kolonialismin jatkumoon. Siirtomaaherruus loi käytänteitä, jotka siirrettiin Eurooppaan.

Holmila puhuu virheellisesti heimoista: varsinkin keskisen Namibian hererot olivat maan johtava kansa.

Toinen uusi ongelma on holokaustin merkitys muistipolitiikassa, kun pian viimeisetkin tuhon kokeneet ja siitä selvinneet ovat poissa. Holmila kysyy, opettaako holokausti mitään muuta kuin itsestäänselvyyksiä ihmiskunnalle, joka yhä ohjelmallisesti nöyryyttää ja tappaa muita, erilaisia.

Ja jos hepreaksi shoahille varataan erityisasema, miten on muistettava armenialaisten kansanmurhaa Turkissa, Srebrenicaa, rohingjoja tai Darfuria, puhumattakaan Kamputsean kuoleman kentistä?

TEKIJÄN JOHDATTELU on perusteellisen monipuolista.

Paljon on jo sanottu, mutta erityisen kiinnostava on hänen yksityiskohtaisesti esittelemänsä aineisto, jossa ilmenee se halukkuus, millä lukuisten kansojen jäsenet (baltit, puolalaiset, unkarilaiset, ranskalaiset ja norjalaiset) osallistuivat juutalaisten väkivaltaiseen nöyryttämiseen, ryöstämiseen ja hanslankariuteen kuljetusten järjestämisessä kuolemantehtaisiin.

Saksalaiset eivät yksin ole syyllisiä, vaikka alkutahdit liittyvät siihen välinpitämättömyyteen ja halukkuuteen, mikä selittää asteittaisen tien virkakieltojen ja Kristalliyön kautta polttouuneihin.

Tuhon ymmärtämisessä on olennaista se kiihtyvä prosesi, mikä sai saksalaiset, puolalaiset ja lukuisat muut rohkaistumaan yhä raaemmin mukaan kirottujen vainoamiseen: kun oli alkuun päästy, ensin syljetty juutalaisia, miksei lyödä, ryöstää ja auttaa heidän etsimisessään?

Juuriin saakka tekijä ei analysoi saksalaista kurimentaliteettia, johon tukeutuen pieni natsijoukko otti kansakunnan haltuunsa ilman että vain harvat protestoivat juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja kehitysvammaisten likvidointia. Eristys ja tappaminen motivoitiin eugeniikalla ja rotuhygienialla.

Holmila omistaa luvun Suomen osuudelle. Pitkään vallitsi valhe, ettei meillä ollut osaa holokaustiin. Juutalaisemme ja romanit taistelivat sodassa siinä kuin muutkin. Mannerheim sivuutti Himmlerin vierailun aikaisen viittauksen kansalaisjuutalaistemme luovuttamiseen.

Kahdeksan Viroon kuljetettua olivat pakolaisia. Tällöin unohdetaan noin 150 juutalaista neuvostosotavankia, jotka luovutettiin saksalaisille. Suomalaisen SS-pataljoonan miehet olivat ainakin todistamassa ja avustavissa tehtävissä itärintaman lahtauksissa, vaikkeivät olisi suoraan osallistuneet teloituksiin.

Näin Suomellakin on sivuosa holokaustin tragediassa. Ei ole takeita, etteikö suomalainenkin olisi osallistunut, mikäli Saksa olisi miehittänyt Suomen ja ”vierasrotuisia” olisi ollut enemmän. Antisemitismiä meillä oli vanhastaan.

Holmila kieltää pariinkin kertaan holokaustin yhteyden Israelin valtion syntymään 1948 ilmeisesti Judenstaat-projektin pitkällä esihistorialla. Kuitenkin on vaikea kieltää Exodus-ilmiötä ja sitä huonon omantunnon perustaa, millä juutalaisvaltio hyväksyttiin Palestiinaan, ja mikä yhä on sen lisenssi Gazan tuhoamiseen ja Länsirannan imemiseen osaksi luvattua maata.

SERBIANJUUTALAISEN Józef Debreczenin (1905-78) Kylmä krematorio on yksi lukuisista koetuista todistajanlausunnoista.

Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1950 Jugoslaviassa unkariksi, myöhemmin serbiaksi, mutta jäi pieniin painoksiin ja sai
laajemman huomion vasta 2020-luvulla englanninnoksen jälkeen. Natsipidätyksen aikaan Debreczenin kotiseutu Vojvodina oli liitetty Unkariin, ja näin hänet vietiin unkarinjuutalaisten massakuljetuksessa, Endlösungin viimeisessä suuroperaatiossa Auschwitziin.

Mutta tekijä ei joutunut sinne, vaan sivuleirille orjatyöhön, ensin bunkkerien kaivuuseen ja sairastuttuaan ”kylmään krematorioon”, kuoleville tarkoitettuun parakkiin.

Kun Holmila liikkuu tieteen viileässä ilmastossa, Debreczenin raportti vaikuttaa omakohtaisuudellaan, katsauksena helvettiin, missä ihmiarvo on numerolaisilta totaalisesti viety. Natsien ovelin keino oli asettaa eriasteisia kapoja, juutalaispamppumiehiä rääkkäämään ja näännyttämään kohtalotovereitaan.

Kuolema on vapauttaja väkivallan, nälän, saastan, täiden ja tautien kynsistä. Tekijä oli toimittaja ja kirjailija, joten yksityiskohtien karmeus saa ylleen sanonnan esteettisen loiston. Se oli hänen jälkikäteinen selviytymiskeinonsa.