Nostalgiaan luottaneilla keikoilla kuultiin lähinnä lauluja 1990-luvulta. Silloin Oasis olikin vaarallisimmillaan ja vaikutusvaltaisimmillaan, muuttaen monen faninsa elämän.

Osana ilmiötä julkaistiin ja suomennettiin veljeksiin keskittyvä tietokirja Gallagher – Tuhkasta nousee Oasis. Siitä piti tulla tuplaelämäkerta, mutta Oasisin yllätyspaluun jälkeen se muodostui kertomukseksi bändin uudesta tulemisesta.

Veljesten sovintoa ei odotettu, mutta megakiertue oli varmasti esituotannossa pitkään, sillä se toteutettiin ensiluokkaisesti.

Heittoa on vaikea ymmärtää: molempien omat albumit ovat nousseet toistuvasti Ison-Britannian listakärkeen ja nauttineet enimmäkseen kriitikkojen arvostuksesta, vaikka niitä on vaikea nostaa läheskään Oasisin tähtihetkien tasolle.

Veljesten omat albumit ovat, hyvässä ja pahassa, vain tavallista musiikkia.

TUHKASTA NOUSEE OASIS -tekstistä välittyy fanin asiallinen innostus. Gallagherien tavoin heistä kertova Harrison on ponnistanut muusikoksi Pohjois-Englannin työväenluokasta. Siellä ollaan suurisuisia, kovapintaisia ja paiskitaan lujasti töitä.

Luokkayhteiskunta on Isossa-Britanniassa selvärajaisempi kuin Suomessa. Saarilla pohjoisen väkeä luonnehditaan tyypillisesti rikollisiksi idiooteiksi. Oasis-veljesten kaltaiset luokkanousut ovat harvinaisia.

Tästäkin syystä brittimedia suhtautui pitkään Gallaghereihin säälimättömästi. Heitä ja heidän saavutuksiaan vähäteltiin ja pilkattiin. Syynä oli osin heidän hyökkäävyytensä.

Etenkin Liam oli synnynnäinen provokaattori, joka nautti joutuessaan fyysisiin tai sanallisiin tappeluihin esimerkiksi journalistien kanssa.

Hän sanoi istuvansa mieluummin Ferrarissa kuin vanhassa Volvossa, ajaen urheiluautolla niin kovaa kuin sillä pääsee, ja hänen höyryämisensä on vähentynyt vasta hiljattain.

Tuhkasta nousee Oasis on puhekielinen ja nauhalle sanellun oloinen, siis varmaankin toimivampi äänikirjana. Todennäköisesti tästä syystä Tarja Lipposen suomennoskin on kulmikas.

The Rolling Stonesin ensimmäisen manageri Andrew Loog Oldhamin saatesanat ovat oudot ja ylimääräiset, mutta muuten teos jyskyttää eteenpäin tehokkaasti.

Harrisonia auttaa hänen kuulumisensa sisäpiiriläisiin. Hän hehkuttaa Oasisia ja sen nokkamiehiä estoitta, mutta sävyn ymmärtää, sillä etenkään Brittein saarilla Oasis-brändiin ei osata vieläkään suhtautua neutraalisti. Se on joko parasta tai pahinta, ei mitään muuta.

Oasis vaikutti sukupolvikokemuksena erityisesti niihin, jotka elivät nuoruuttaan 1990-luvun puolivälin paikkeilla. Bändin musiikki auttoi minuakin uskomaan itseeni. Oli mahtavaa kuunnella Heinolassa kappaleita, jotka uhkuivat sekä maskuliinista itseluottamusta että herkkyyttä.

Pöyheät tukat, tuuheat kulmakarvat, Liamin magneettinen karismaattisuus ja Noelin ylimaalliset kyvyt sanoittajana, siinä muutama Harrisonin listaama Oasisin nauttiman huomion syy.

Harrison osoittautuu kuitenkin Gallaghereita empaattisemmaksi. Suu ei käy yhtä paljon, ja veljesten toilailuihin, kuten vaimojen pettämisiin, suhtaudutaan ymmärrettävänä osana rocktähteyttä.

HARRISONIN päätös kirjoittaa pitkästi Gallagherien soolotekemisistä tekee hänen teoksestaan epäkiinnostavamman. Kyseinen musiikki ei saa sukkia pyörimään jaloissa, joten siitä on vaikea sanoa paljoa kiinnostavaa.

Niinpä Harrison päätyy pyörittelemään: ”Liamin visio oli, että kakkoslevyllä yhdistyisivät jykevät rockhymnit ja pohdiskeleva introspektio. Kokonaisuus heijastelisi hänen kasvuaan ihmisenä, muuttuneita näkemyksiään elämästä, rakkaudesta ja ympäröivästä maailmasta.”

Tuhkasta nousee Oasis on lisäksi liian lyhyt, kaikesta päätellen kokoonpanon paluuhuumaa hyödyntämään kiirehditty. Kirjoittamisajan loppuminen kesken näkyy kohdeveljesten tiettyjen elämänvaiheiden sivuuttamisessa lauseella, parilla, sekä paikoittaisessa jämähtämisessä itsestäänselvyyksiin.

Esimerkki jälkimmäisestä: ”Oasiksen tarina muistuttaa, että suosituimmatkin bändit koostuvat loppujen lopuksi yksilöistä vikoineen, kunnianhimoineen ja ongelmineen.”

Tuhkasta nousee Oasis yhdistelee puutteistaan huolimatta toimivasti fanikirjaa, tuplaelämäkertaa ja selitysteosta. Etenkin Gallaghereiden psykologiaa setvitään onnistuneesti:

”Kyse ei ole valtataistelusta sen perinteisessä merkityksessä, vaan siitä, että yksi kaipaa kaaosta, toinen järjestystä. Veljesten vihamielisyys on kuin happikato. Nollasumma. Mikä ruokkii yhtä, näännyttää toisen.”

Muuten kyse ei ole erityisen syvällisestä analyysistä, mutta eihän Oasis ole runoutta, eivätkä Gallagherit filosofeja. Silti he muuttivat maailman. Ilmiötä olisi edelleen syytä miettiä kirjoissa.