Ennen pandemiaa ryhmä ehti toteuttaa kaksi lumoavaa teosta, joissa ihmisten välisiä erilaisia ongelmia katseltiin absurdien ja vähän vinksahtaneiden silmälasien läpi, mutta ymmärtäen ja lämmöllä, huumoria unohtamatta.

Nyt Cirkossa sai kantaesityksensä Sivuhenkilöiden uusi teos Luukamari. Kuten nimestäkin saattaa päätellä sen aiheena on kuolema. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kauhuesitys, vaikka näyttämö ja esiintyjien asut ovatkin asiaankuuluvasti pääasiassa tummanpuhuvia.

Tapahtumapaikkana on eräänlainen välitila tai lajittelukeskus, johon kuolleet tai kuolemassa olevat saapuvat. Sitä hallitsee Kaisa Niemen tulkitsema tiukka mutta myötätuntoinen paikan johtaja, jolla on apuna epätavallisista kesätöistään hiukan hämmentynyt Saku Mäkelän poika. Henna Kaikulan naishahmo on sekä osa lajittelukonetta että kaikin keinoin kuolemaa lykkäävä utopistinen olento. Milla Jarkon sinitoppatakkinen, lähes puhumaton hahmo haahuilee siellä sun täällä yrittäen ennen kaikkea päästä pois.

Kuva: Mitro Härkönen

Näiden neljän henkilön toiminnasta syntyy Eira Virekosken tekstin myötä absurdi maailma, jossa joitakin asioita selitetään ja joitakin ei. Puhe on kuitenkin vain yksi osa ilmaisua, tosin tällä kertaa aavistuksen enemmän hallitsevana kuin ryhmän aiemmissa teoksissa. Jyrki Karttusen paljon kulmikasta liikettä sisältävä koreografia on välillä hiukan irrallista, välillä tuntuu tulkitsevan hyvinkin tarkasti henkilöiden sisäisiä tuntoja.

Sama tilanne on Mäkelän, Kaikulan ja Jarkon akrobatiassa. Mäkelän sinänsä näyttävät temppuilut sohvan kanssa ja Kaikulan ”kiemurtelu” ahtaassa säiliössä sekä kuvaavat heidän tunnetilojaan että jäävät välillä etäisiksi. Jarkon ilma-akrobatiaa on lopulta hyvin vähän, vain muutaman melko staattisen, mutta toki näyttävän tempun verran.

Karttusen ja Virekosken ohjaus kuitenkin toimii. Vain muutamaa loppupuolen tarkoituksettomalta tuntuvaa spottivalohetkeä lukuun ottamatta esityksen imu on voimakas eikä mikään ole ennalta-arvattavaa. Kuolemaa ja siihen liittyviä yleisiä länsimaisia tapoja käsitellään monelta kantilta. Mukana on myös yksi aika koskettavakin yllätys, jossa tärkeä osa on Ulla Raition ääniroolilla.

Oscar Dempseyn luoma näyttämökuva on sopivan kulahtanut ja Riina Niemisen suunnitttelemissa asuissa on jopa aavistus scifiä. Ainu Palmun valot istuvat kokonaisuuteen niin luontevasti, että niihin ei välttämättä erikseen kiinnitä huomiota. Samaa voi sanoa Joonas Outakosken luomasta äänimaailmasta, joka on kyllä vahvasti läsnä, mutta josta on vaikea nostaa esiin mitään erillistä.

Luukamari on mielikuvitusta kutkuttava puheenvuoro kuolemasta. Se suhtautuu siihen kunnioittavasti, mutta pelkäämättä. Samalla se muistuttaa, että jopa kuolemassa, kuten koko elämässä, on aina mukana vähintään hivenen huumoria.