Onhan siinä jotain perää, mutta perinteelle on kuitenkin jokaisena aikakautena ollut vastavoimansa. Ehkä suurenmoisimmin brittlläisyyden kuvaa ja kaavaa ovat valkokankaalla haastaneet Michael Powell (1905-1990) ja Emeric Pressburger (190-1988), joiden suuruuden aikaa oli 1940-luku.

Omintakeisuudestaan ja eriskummallisuudestaan huolimatta Powellin ja Pressburgerin elokuvat olivat kuitenkin samalla hyvinkin englantilaisia, kun niiden ylitsepursuava henki useimmiten oli sidoksissa elämän yleisiin ehtoihin.

Ystävykset (1943), A Canterbury Tale (1944), Myrskyöitä (1945), Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946), Musta narsissi (1947), Punaiset kengät (1948) ja Hoffmannin seikkailut (1951) ovat parivaljakon kuuluisimpia elokuvia.

Kuitenkin Powell ja Pressburger ovat jääneet tekijöinä hieman kuin vanhan brittielokuvan virallisiksi, tarunhohtoisiksi kuriositeeteiksi. 1930-luvusta nostetaan ensimmäisenä esiin Alfred Hitchcock, 1940-luvusta David Leanin ja Carol Reedin nousukiidot ja 1950-luvusta Ealing-komediat.

Powell ja Pressburger muodostivat oman, ekspressiivisen, kiistellyn koulukuntansa sodan varjostamana aikakautena.

KAKSIKOSTA ei ole tietääkseni aiemmin tehty pitkää dokumenttielokuvaa, mutta nyt on sen aika.

Asialla on taidedokumentteja 1980-luvun lopusta asti ohjannut David Hinton, mutta hän toimii oikeastaan vain välikätenä. Elokuvan tuttavallisena isäntänä on Martin Scorsese, maailman varmastikin johtava filmihullu elokuvantekijä.

Lopputulos onkin kuin Scorsesen dokumentti vailla hänen ohjauskrediittiään. Hän on jo käsitellyt omissa 1990-luvun lopun mammuttielokuvissaan niin amerikkalaista kuin italialaista elokuvaa. Elia Kazanista syntyi hieno muotokuva. Samalla henkilökohtaisella kokemuksen äänellään nyt 81-vuotias ohjaaja paneutuu Powellin ja Pressburgerin tuotantoon.

Erityisen kiinnostava on alkupiste: Scorsesen lapsuusmuistoissa Powellin ja Pressburgerin elokuvat pyörivät hänen kotinsa mustavalkoisessa televisiossa, sama elokuva usein monena iltana viikossa. Hollywood-studiot eivät vielä myyneet elokuviaan televisiolle, joten astmaattinen poika sai kotikatseluissaan vankan tietopankin englantilaisesta elokuvasta.

Hän oppi eri studioiden alkutunnukset, joista yksi mieliinpainuvimmista kuului Powellin ja Pressburgerin tuotantoyhtiölle The Archersille. Sen yksinkertaisen jännittyneessä tunnuksessa nuoli osuu keskelle maalitaulua.

Martin Scrosese.

TUOTTAJA Alexander Kordan myötävaikutuksella 1930-luvun lopussa toisensa tavanneesta parivaljakossta Powell oli visionäärinen peribritti, Pressburger taas unkarilaistaustainen herrasmies. Pääpiirteissään Powell vastasi ohjauksesta ja Pressburger käsikirjoituksesta.

Ehkä ajattomin Powellin ja Pressburgerin elokuvista on A Canterbury Tale, vaikkakin kyseessä oli heidän ensimmäinen floppinsa. Siinä sota-ajan englantilaisesta maaseudusta nousee esiin kerrostumia oudolla tavalla.

Mysteeri, jossa kadonnut aika kaikuineen ja jäänteineen ja kaiken tuhoutumiselle altis nykyhetki kommentoivat koko ajan toisiaan, ei täysin aukene vaan jättää katsojan jollain tavalla portille, hämmennyksen valtaan.

Hintonin dokumentti muistuttaa jälleen tämän hienon elokuvan voimasta. Aikanaan Suomen ensi-iltaa vaille jäänyt, kulttuurin merkitystä kokonaisvaltaisesti läpivalaiseva täysosuma olisi vihdoin korkea aika tuoda levitykseen nykyisessä kulttuuripoliittisessa tilanteessa.

Vähän väkinäisiltä tuntuvat dokumentissa viittaukset Scorsesen omiin elokuviin, vaikkakaan ei ole mitään syytä epäillä Powellin ja Pressburgerin vaikutusta niihin.

Yhteydet jäävät kuitenkin irrallisiksi. 40-luvun fantastisesta klassismista tuntuu olevan niin pitkä matka 70-80- ja 90-lukujen urbaaneihin nyrkkeilykehiin ja mafiapiireihin, että niiden suora visuaalinen rinnastaminen kaipaisi syvällisempää taustoitusta.

AIKA epätasaisesti elokuva käsittelee myös kaksikon vaiheita yhteistyön hankaloiduttua Hoffmannin seikkailujen (1951) kohdalla.

Elokuva, jonka poskettoman runsaaseen ulosantiin huipentui Powellin vaalima ajatus siitä, että kaikki taiteet ovat yhtä, merkitsikin lopun alkua. Pressburger suostui levittäjän ehdotukseen leikata kolmas osio pois, Powell ei nähnyt siihen syytä.

Muutaman vuoden tauon jälkeen he tekivät vielä pari vuotta yhteistyötä, mutta huomasivat lopulta taiteellisten näkemystensä kasvaneen erilleen. Ystävyys säilyi.

Pressburgerin ainoaksi jäänyt oma elokuvaohjaus, lapsille suunnattu Twice Upon a Time (1953), ohitetaan vain maininnalla ja still-kuvalla, ja nopeasti kuitataan myös hänen kirjallinen uransa. Tämä on aika yleinen näkökulma Pressburgeriin itsenäisenä taiteilijana.

Powellin myöhempiä vaiheita käsitellään pidempään, ohjasihan hän Peeping Tomin (1960), aikansa paheksutun shokkielokuvan ja myöhempinä aikoina saman vuoden Psykoon rinnastetun klassikon.

Keskeisintä elokuvan loppupuolella on kuitenkin se, että Scorsese tutustui Powelliin 1970-luvulla, kun tästä oli tullut 1960-luvun kitchen sink -koulukunnan ja popestetiikan myötä englantilaisen elokuvan jo taakse jäänyttä maailmaa edustanut hylkiö vailla työtilaisuuksia.

Myöhemmin yhteys tiivistyi entisestään, kun Powell ja Scorsesen hovileikkaaja Thelma Schoonmaker löysivät toisistaan elämänkumppanit.

Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946). GTV ARCHIVE

POWELLIN ja Pressburgerin elokuvat muodostavat yhä loputtoman kiehtovan aarreaitan, joka edustaa tietynlaista elokuvahistorian pyhää salatietoa.

Nämä elokuvat ehkä menettäisivät salaperäistä hohdettaan, jos ne nousisivat suuremman yleisön vaalimien klassikoiden asemaan, vaikka sen Punaisten kenkien ohella muutamalle muullekin teokselle soisi.

Runsaiden elokuvanäytteiden ja harvinaisten arkistopätkien varaan rakennettu dokumentti vihkii varmasti uusia intomieliä Powellin ja Pressburgerin tuotannon pariin.

Itsessään Made in England (2024) on silti varsin perinteinen, kronologisesti aukeneva kokonaisuus, Scorsesen henkilökohtaisesta panoksesta huolimatta.