Q-teatterin häkellyttävä Opettaja, nyt -niminen esitys rakentaa yleisölle kokemuksia asioista, joiden käsittely muuten kuin filosofoivana ja teoretisoivana dialogina tuntuu ensi ajattelemalta ylivoimaiselta.

Esitys luo kuitenkin huokoisen tilan, johon katsoja voi asettaa merkityksiä ja käsitteitä, tuntea pieneltä näyttävän arjen alla sen pohjaa keinuttavia virtoja, sellaisia kuin henkilökohtainen ja kansakunnan historia, yhteinen muisti, moraali, politiikka, yhteiskunnan rakenne ja sen muutos.

Opettaja,nyt käsittelee siis asioita, joihin kielen keinoin ei ole helppo saada tuntumaa. Kirjailija-dramaturgi Katariina Nummisen hienonhieno verbaalisten, fyysisten ja ajallisten merkitysten hämähäkinseitti näyttää, että draama, johonkin johtava tekeminen lavalla, voi olla jotain tavanomaista, jotain jota emme ehkä huomaisi tai ainakaan muistaisi.

Tämän Numminen ja esityksen ohjaaja, arjen ihmisen tarkka havainnoitsija Milja Sarkola, tekevät omintakeisesti, lempeästi ja kirkkaasti. Samoin toimivat myös näyttelijät Elina Knihtilä, Satu Tuuli Karhu, Olli Riipinen ja Eero Ritala.

KOLMIOSAINEN esitys alkaa pitkällä ensimmäisellä näytöksellä, jossa ollaan taideoppilaitoksen suojissa, maailmassa, jossa taiteen merkitystä ei kyseenalaisteta.

Toisessa näytöksessä mennään henkilökohtaiselle areenalla, kotiin ja joudutaan tekemisiin ulkomaailman arvojen kanssa. Kolmas vaihe, loppukohtaus, on opiskelijan valmistama teatteriesitys, hänen manifestinsa tälle ajalle.

Esityksen kerroksellisuutta lisää tekijöiden oma suhde teatteritaiteeseen ja sen opettamiseen.

Numminen on toiminut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa (TeaK) dramaturgian ja draaman kirjoittamisen professorina (2014-2019) ja hiukan hämmentynyttä opettajaa maltilla ja koruttomasti tulkitseva Elina Knihtilä toimii samassa oppilaitoksessa näyttelijäntaiteen professorina.

K. Rasilan koko näyttämön leveydelle suunnittelema koulutila tuo kellan- ja okranvärisenä, robusteine materiaaleineen mieleen TeaKin Hakaniemessä sijaitsevan rakennuksen.

Siellä, turvassa, opettajat ja opiskelijat yrittävät löytää säikeitä oman elämänsä ja historiansa sekä saippuana käsistä lipeävän “taiteen” välillä.

Mistään paljastusnäytelmästä ei kuitenkaan ole kyse. Esitys ei avaa nykykoulutuksen taustalla olevia filosofioita tai metodeja juurikaan eikä kuvaa työyhteisöä.

Se näyttää meille sen harsoisen arjen, jonka joka sekunti tehtävissä pienissä päätöksissä ideologiamme, uskomme ja julistuksemme sekä opettamisemme ja oppimisemme toteutuu.

Elina Knihtilän roolissa yhdistyvät esityksen teemat. Näyttelijä kantaa koko kolmituntista esitystä.

JUONEN tasolla Opettaja, nytissä ollaan taidekorkeakoulun professorin työhuoneessa, jossa opettaja mentoroi dramaturgian opiskelijoiden harjoitus- ja lopputöitä.

Opiskelijoita tulee ja menee, opettaja kuvailee heitä satunnaisin, hajamielisin havainnoin: poika, joka käpertyy palloksi tuoliin, opiskelija joka on vinossa, viihtyvä ja levittäytyvä opiskelija. Heidän luomisvaikeuksiaan käsitellään katkelmallisin ilmaisuin.

Opettajan ja opiskelijoiden suusta tulee konjuktioita ja adverbeja, joita käytetään ilmaisemaan aikaa tai joilla liitetään lauseita toisiinsa. Oudolla tavalla katsoja kuitenkin ymmärtää, mistä puhutaan. Tai se ei ole oleellista, oleellista on se, miten puhutaan.

Nykyopetuksen eetosta kuvaa opettajan pyrkimys auttaa ohjailematta liikaa: “Mikä oma mieli tästä?” Jotakin näyttäisi syntyvän siinä opettajan ja opiskelijan epävarmuuden ja hakemisen välissä.

Mistään nykyajalle tyypillisestä tehokkuusajattelusta ei tässä opetustapahtumassa ole kyse. Taidelaitos näyttäytyy edelleen etsimisen, kysymisen ja hitaan ajattelun paikkana.

Opiskelijoiden virrasta erottuu luomisen tuskissaan itseään ankarasti epäilevä miesopiskelija (Eero Ritala) ja toinen, jonka kanssa opettajalla syntyy yhteys (Olli Riipinen). Heidän erilaiset voimakkaat reaktionsa opettajan persoonaan nostavat esiin painavat muistot opettajan omasta opiskeluajasta.

Valtasuhteet olivat toisin, ideologiat ja se mikä teatterissa oli tärkeää oli toisin, sanat ja käsitteet olivat toisia.

Satu Tuuli Karhu kulkee esityksessä sekä nykyopiskelijana että “opettajana silloin”, 90-luvun opiskelijana. Meissä elävät kaikki ajat, ja menneisyys tihkuu nykyisyyteen.

TOISEN näytöksen alussa miljöö ja esityksen rytmi ja energia vaihtuvat. Olemme sivistyskodissa, jossa opettaja sisaruksineen setvii kuolleen isänsä jäämistöä.

Kirjat eivät kelpaa mihinkään divariin. Kokemus, joka on kohdalle sattuessaan raastava; sen symboliarvo on kuin Karjalan menetys.

Sivistys, jonka merkitykseen ja pysyvyyteen opettaja on kasvanut, ja jonka kannattelijana isä ja häntä edeltäneet sukupolvet ovat olleet, murenee hetkessä. Sukupolvien rakentamaa yhteistä maaperää tuhotaan yhden sukupolven aikana eikä mitään tukevaa näytä tulevan tilalle.

Henkilökohtainen suru ja surun historiallisen horisontin häviämisestä sulavat toisiinsa. Kenen pussiin minä pelasin, kysyy opettaja ja vastaa itse: “Kapitalismin”.

Tavoitteita, jaksamista ja tehokkuutta palvova nykyaika rävähtää lopulta näyttämölle ja saa aikansa teatterilaisiamme rääkättyään heidät parkaisemaan ilman ironian häivää: “Taide on kuollut!”

Kiihkeä opiskelija on kuitenkin saanut vihdoin esitettävää valmiiksi, ja näemme eräänlaisen makaaberin karnevaalikulkueen, joka kertaa suomalaisen teatterin historiaa 1800-luvulta nykypäivään.

Kun näyttelijät uuvahtavat nurkkaan kasatun tarpeiston päälle, kysyy opettaja, loppuiko se tähän. “Tähän se loppui, ainakin tällä erää”, vastaa opiskelija.