Yli 85-vuotiaiden määrä on arvioiden mukaan kaksinkertaistumassa vuoteen 2040 mennessä. Puhutaan yli 300 000 ihmisestä. Noin kolmanneksella heistä on jonkinasteinen muistisairaus, ja iso osa tarvitsee ympärivuorokautista huolenpitoa. Tällä kaikella on mittava hintalappu, ja talouden tulevaisuuden horisontissa näkyy laihanlaisesti toivon pilkahduksia.

Suomen väestön ikääntyminen tuo julkiselle taloudelle väistämättä lisäpainetta. Samaan aikaan syntyvyys laskee ja työikäisen väestön määrä vähenee.

Eihän tämän olisi pitänyt tulla yllätyksenä, koska yhteiskunnallisessa ennustamisessa väestönkehityksen suuntaviivat on kaikkein helpoin hahmottaa. Väestöennusteet perustuvat syntyvyyteen, kuolleisuuteen ja muuttoliikkeeseen, ja erityisesti suurten ikäluokkien vanheneminen on ollut tiedossa vuosikymmeniä.

– Nyt siihen on yritetty varautua erilaisten rationalisointien avulla. Erityisesti on painotettu kotihoitoa, ja sillä on pyritty vähentämään kallista laitoshoitoa. Sen suhteen on tultu jo tien päähän, eikä sillä ole saavutettavissa enää mitään lisäsäästöjä.

Vanhushoiva näyttäytyy siis kriisinä, vaikka kyse on itse asiassa pitkään tiedossa olleesta kehityksestä. Väestön ikääntymisen aiheuttaman kustannuspaineen lisäksi on tullut sarja talouden sokkeja: finanssikriisi, koronapandemia ja Ukrainan sodan laukaisema inflaatio. Julkinen talous on jäänyt kroonisen alijäämän kurimukseen – osin myös siksi, että verotusta on samaan aikaan kevennetty.

Keskustelu hoivasta on saanut vauhtia hyvinvointialueiden perustamisen myötä. Aiemmin hoivan rahoitus oli hajallaan kuntien vastuulla, ja se katettiin osittain kuntien verotuloilla ja osittain valtionosuuksilla. Tämä teki järjestelmästä hajautetun ja vähemmän läpinäkyvän. Kun hoivan kustannukset ovat hyvinvointialueiden kontolla, ne näkyvät suoraan valtion budjetissa. Läpinäkyvyyden kasvaminen on sinänsä hyvä asia, mutta samaan aikaan keskustelu on koventunut. Kun kustannukset näkyvät valtiontaloudessa, ne joutuvat samaan kategoriaan kuin kaikki muutkin isot budjettipaineet: puolustus, koulutus, velanhoito. Siksi hoivasta puhutaan nyt osana velka- ja sopeutuskeskustelua, kun taas muut näkökulmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto kantoi oman kortensa kekoon ja ehdotti, että keskusteltaisiin siitä, josko aikuiset lapset voisivat ottaa enemmän vastuuta hoivan tarpeessa olevista ikääntyvistä vanhemmistaan. Helsingin Sanomien haastattelussa Murto arvioi, että keskustelu tulee akuutiksi kymmenen vuoden sisällä, mikäli valtion rahoituspohja murenee ja hyvinvointia koskevista lupauksista joudutaan sen johdosta vetäytymään.

Finanssialan toimitusjohtaja Arno Ahosniemi nosti oman näkökulmansa vanhushoivan tiimoilta. Hänen mukaansa olennaista on se, että ihmiset käyttäisivät yhä useammin varallisuuttaan vapaaehtoisesti vanhuuden hoivapalvelujen rahoittamiseen.

”Aineksista ei ole pulaa: esimerkiksi käänteinen asuntolaina ja kotitalousvähennys ovat oivia keinoja, joilla ihmiset voivat ottaa halutessaan enemmän vastuuta hoivastaan”, Ahosniemi kirjoitti kolumnissaan. Lobbarina hän nosti esiin käänteisen asuntolainan, joka kuuluu finanssilaitosten tuotevalikoimiin.

Pitäisikö aikuisten lasten ottaa hoivakoppi ikääntyvistä vanhemmistaan?

Hiilamo muistuttaa, että kyse on lopulta poliittisista arvovalinnoista.

– Jos on poliittista tahtoa, niin totta kai yhteiskunta voi järjestää vanhushoivan. Kysymys on siitä, halutaanko ne järjestää solidaarisesti hyvinvointivaltion kautta vai järjestetäänkö ne yksityisesti, Hiilamo sanoo.

– Meillä on monia tällaisia järjestelmiä, jotka ovat kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisen universaaleja ja solidaarisia, kuten esimerkiksi päivähoitojärjestelmä ja eläkevakuutusjärjestelmä. Ei tämä hoiva näistä asioista eroa.

Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Lauri Finér ei innostu siitä ajatuksesta, että aikuisten lasten päälle sälytettäisiin hoivavastuuta. Perheet ja läheiset kantavat jo nyt suuren vastuun.

– Yli miljoona suomalaista osallistuu läheistensä hoivaamiseen jollain tavalla. Yleensä läheiset osallistuvat hoivaan omasta tahdostaan. Osin on kuitenkin kyse siitä, että palvelut ovat niin heikolla tasolla, että läheiset joutuvat paikkaamaan julkisen järjestelmän aukkoja, Finér sanoo.

– Jos vastuuta siirretään vielä enemmän perheille, Suomi ei ole enää samanlainen valtio kuin aikaisemmin. Kaikilla ei ole läheisiä, ja ympärivuorokautinen hoiva voi olla mahdotonta yhdistää työelämään.
Talouspolitiikan tutkija Heta Melartin teki viime vuonna Kalevi Sorsa -säätiölle raportin, jossa arvioitiin hoivataakan siirtämisen yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Arviossa tarkasteltiin muun muassa sote-palvelujen säästöjä, joita Petteri Orpon (kok.) hallitus on tavoitellut. Niiden seurauksena hyvinvointialueet ovat vähentämässä ikääntyneiden ympärivuorokautisen palveluasumisen paikkoja tällä vuosikymmenellä noin kahdella tuhannella. Samaan aikaan palvelutarve kasvaa. Vuoden 2023 lopussa yli 75-vuotiaista noin 40 000 henkilöä sai ympärivuorokautista hoivaa. Väestön ikääntyessä määrä kasvaisi noin 49 000:en vuoteen 2030 mennessä. Kun lasketaan kahden tuhannen paikan menettäminen ja nämä yhdeksän tuhatta siihen päälle, niin 11 000 ikäihmisen hoiva olisi siirtymässä läheisten harteille.

Kaikella tällä on moninaisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ilmeisin on se, että hoiva-alan ansiotyöllisyys heikkenee. Lisäksi ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevien henkilöiden läheisten työllisyys heikkenisi suunnilleen yhdellä jokaista kymmentä lakkautettavaa asiakaspaikkaa kohden.

– Jos joudut hoivaamaan läheistä, sinulla on vähemmän voimavaroja työhön. Työtunnit vähenevät, osa jää työelämästä pois ja palkat laskevat koko työuran aikana, Finér sanoo.

Kyse on myös sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Raportin mukaan palkaton hoiva kasautuu yhä useammin naisille, joille se voi merkitä pysyvästi matalampaa työllisyyttä ja palkkaa, koska pitkän hoivajakson jälkeen työelämään palaaminen ei ole aina helppoa.

Finérin mielestä hoivakeskustelua vaivaa haluttomuus tarttua ilmeisimpään ratkaisuun – verorahoitukseen.

– Meillä on jo välineet. Meillä on vasara ja nauloja, mutta sen sijaan etsimme kaikenlaisia poppaskonsteja. Hyvinvointivaltiossa palvelut on rahoitettu verovaroista, eikä siitä pitäisi kieltäytyä puhumasta, Finér sanoo.

– Hoivaan käytetään tällä hetkellä neljä-viisi miljardia euroa, mikä on noin puolitoista prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Hoivaan käytetään nyt siis vähemmän rahaa kuin esimerkiksi puolustukseen, ja kyse on kuitenkin suurista ihmismääristä.

– Jos kahden miljardin veronalennukset olisi jätetty tekemättä, hoivan rahoitusta olisi voitu kasvattaa lähes 50 prosenttia. Hoivassa on kyse isoista summista, mutta ei mahdottomista, ja ne ovat ratkaistavissa olevia asioita. Tämä on poliittinen arvovalinta viime kädessä, Finér sanoo.

Murron ja Ahosniemen keskustelunavauksissa on sälytetty vastuuta aikuisten lasten ja toisaalta taas vanhuksien itsensä kontolle. Kansalaiset ovat kuitenkin hyvin erilaisessa asemassa. Toiset ovat varakkaita ja toiset eivät. Lisäksi ikä ja elämä kohtelevat ihmisiä kovin eri tavalla. Toiset tarvitsevat elämän ehtoopuolella kalliita palveluja, toiset pärjäävät omillaan.

Finérin mielestä perintövero on hyvä työkalu, jolla saadaan rahaa muun muassa vanhushoivan rahoitukseen.

– Nyt kun väestö ikääntyy ja ikääntyvät ikäluokat ovat selvästi aiempia varakkaampia, niin perintöveroista kertyy enemmän tuloja. Tavallaan se toimii tämmöisenä puskurina ja tasapainottavana tekijänä hoivamenojen kasvaessa, Finér sanoo.

Entä ajatus siitä, että yksilöt voisivat käyttää enemmän omaa varallisuuttaan hoivansa rahoittamiseen? Finér huomauttaa, että näin tapahtuu jo nyt: ympärivuorokautisessa hoidossa asiakasmaksut vievät jopa 85 prosenttia nettotuloista, ja lisäksi maksettavaksi jää asumiskuluja ja muita menoja.

– Kun nämä pakolliset maksut huomioidaan, käytännössä veroprosentti lähentelee sataa. Jos lisäksi pitäisi myydä omaisuutta niin se voi kikkailuun, jossa se luovutetaan vaikka lapsille maksujen säästämiseksi. Tavallinen verotus on sittenkin neutraalimpi, tehokkaampi ja oikeudenmukaisempi keino.

Ongelmaa ei siis tarvitsisi ratkaista siirtämällä hoivavastuuta perheille tai vaatimalla yksilöitä realisoimaan omaisuuttaan. Julkisen talouden keinot riittävät, jos niiden käyttöön löytyy poliittista tahtoa.

Sitten on kysymys yksityisen ja julkisen sektorin työnjaosta. Lauri Finérin mukaan yksityisellä sektorilla on jatkossakin paikkansa hoivapalveluiden tuottajana, mutta sen varaan ei voi rakentaa koko järjestelmää. Hoivassa markkinat eivät toimi samalla tavalla kuin monissa muissa palveluissa.

– Muistisairas vanhus ei pysty olemaan rationaalinen kuluttaja. Eikä nuorempi ihminen osaa arvioida, millaista palvelua tarvitsee viidenkymmenen vuoden kuluttua. Toiset eivät tarvitse mitään ja toiset hyvin paljon. Tällaisia tarpeita ei ole tehokkainta hoitaa markkinoilla, Finér sanoo.

Monissa palveluissa edullisempaa ja oikeudenmukaisempaa on, että julkinen sektori järjestää ja jopa tuottaa palvelut – usein yhteistyössä järjestöjen kanssa.

– Siihen liittyy riski, että yksityinen toimija pääsee rahastamaan. Markkinalogiikan intressi ei ole tuottaa parempaa palvelua vaan maksimoida voitto, Finér muistuttaa.

Omaishoidon tukijärjestelmä on Heikki Hiilamon mielestä ollut hyvä suomalainen innovaatio, mutta se on jäänyt puolitiehen.

– Kaikki tunnustavat omaishoitajien työn merkityksen, mutta järjestelmää ei ole uskallettu kehittää vastaamaan kasvavaan hoivatarpeeseen. Se ei ole valitettavasti subjektiivinen oikeus, vaan määrärahasidonnainen, Hiilamo sanoo.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos hyvinvointialueella ei ole rahaa, uusia omaishoitosopimuksia ei tehdä, vaikka tarve olisi olemassa. Hiilamon mukaan juuri omaishoidossa voisi olla yksi ratkaisu hoivamenojen kasvun hallintaan, mutta vain jos järjestelmää vahvistettaisiin.

– Se pitäisi tehdä subjektiiviseksi oikeudeksi ja yhdenmukaistaa kriteerit. On esitetty, että omaishoidon tuki siirtyisi Kelan hoidettavaksi, mikä toisi selkeyttä. Ongelma on, että poliittisesti on pelätty kustannuksia. Tiedämme, että esimerkiksi puolisohoitoa tehdään paljon ilman tukea, ja moni olisi periaatteessa oikeutettu siihen.

Hiilamo kuitenkin varoittaa, ettei järjestelmää saa kehittää tavalla, joka muuttaa perheen sisäisen huolenpidon liian välineelliseksi.

– Omaishoidon tuki ei saisi syrjäyttää luonnollista ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa huolenpitoa, Hiilamo sanoo.

Hänen mukaansa omaishoito on jäänyt vähälle huomiolle suomalaisessa sote-keskustelussa. Kun uudistuksesta on puhuttu, huomio on keskittynyt lääkäripalveluihin ja erikoissairaanhoitoon. Hoiva ja omaishoito – vaikka ne koskettavat suuria ikäluokkia kaikkein konkreettisimmin – ovat jääneet taka-alalle.

Hoivan rahoituksen ohella suuri kysymys on työvoiman riittävyys. Paradoksaalisesti juuri talouskasvu voi huonontaa tilannetta.

– Jos meillä käy niin hyvin, että talous lähtee kasvamaan, niin työvoimapula varmaan iskee uudestaan hoiva-alalle. Ala on matalapalkkainen ja työ raskasta. Jos työntekijöille on tarjolla muita vaihtoehtoja, hoitajia ja hoivaajia voi olla vaikea saada, Hiilamo sanoo.

Seurauksena on usein vuokratyövoiman lisääntyminen, mikä nostaa kustannuksia ja voi heikentää hoivan laatua. Tilanne paljastaa ristiriidan: samalla kun yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän hoivatyötä, alan houkuttelevuus pysyy matalana.

Ongelmaa ei voi ratkaista vain rahoituksella – myös työoloja ja palkkausta pitäisi tarkastella uudelleen, jotta hoiva-alasta tulisi kestävä ratkaisu väestön ikääntyessä.

Palataan vielä Risto Murron ajatukseen siitä, että taloudellisen liikkumatilan kaventuessa pitäisi pohtia aikuisten lasten taloudellista vastuuta iäkkäistä vanhemmistaan. Heikki Hiilamon mukaan malli istuu huonosti suomalaiseen yhteiskuntaan.

– Se on aika vieras ajatus, koska nämä ylisukupolviset lupaukset ovat hyvin pitkäaikaisia lupauksia. Keskustelua ovat käyneet lähinnä keski-ikäiset, mutta ei ole kysytty niiltä, joita asia koskee eli yli 80-vuotiailta. Heidän ääni on kokonaan ollut poissa.

Hiilamon mukaan vanhemmat, jotka ovat eläneet itsenäisesti ja halunneet ennemmin jättää perintöä lapsilleen tai käyttää sitä muuhun tarkoitukseen, kokisivat riippuvuuden omista lapsistaan petokseksi.

– Moni ei halua olla lastensa armeliaisuuden varassa. Päinvastoin, usein ajatus on ollut, että jos rahaa jää, se menee jälkipolville perintönä.

Ajatus lasten ensisijaisesta vastuusta pohjaa enemmän katoliseen sosiaalioppiin ja sen subsidiariteetin periaatteeseen: perhe auttaa ensin, sen jälkeen lähiyhteisö ja kirkko, ja vasta viimeisenä valtio. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on rakentunut toisin, korostaen yhteiskunnan vastuuta.

– Meillä on ollut vahva solidaarisuuden perinne. Täällä ajatellaan, että ne sukupolvet, joilla on kykyä vastata tarpeisiin, osallistuvat kustannuksiin yhteisen järjestelmän kautta, ja ne, joilla on tarpeita, voivat olla vastaanottavia.