Romaanidramatisointeja on teattereissa tarjolla yhä enemmän. Syksyn aikana Helsingissä on nähty useita, yksi niistä Pirkko Saision Suliko-romaanin (2024) pohjalta dramatisoitu esitys Q-teatteriin.

Teatterin lisäksi Fischer on työskennellyt oopperan parissa ja tutkinut erilaisten esittämisen tapojen samanaikaisuutta näyttämöllä. Tämä näkyy Passion dramatisoinnissakin.

Eino Salmelaisen näyttämön keskisuurella lavalla Saision värikäs, mielikuvia ruokkiva eurooppalainen kronikka toteutetaan vähillä, mutta toimivilla lavastuksellisilla ja koreografisilla ratkaisuilla.

Torikokoukset, mielenosoitukset ja vankileirit piirtyvät katsojan mieleen yhdeksän taitavan näyttelijän ja heidän tyyliteltyjen eleidensä sekä liikkeen avulla. Muutaman roolihenkilön riehakas kasakkatanssi vaihtuu hetkessä konemusiikin synnyttämäksi joukkohypnoosiksi, ja mielikuva väkijoukosta on valmis.

PASSIO on legenda taloudesta ja uskonnosta, materiasta ja hengestä, siitä miten ne kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat ajasta aikaan suuren virran, jonka pyörteissä ihminen yrittää selviytyä, ymmärtää ja rakastaa.

Passiossa aika kulkee kuin juna, kuten Fischer mainitsee käsiohjelmassa, mutta aika ei ole tämän romaanin päähenkilö. Se vain tekee suuret linjat, muutoksen ja muuttumattomuuden, näkyviksi.

Silti aika nousee jonkinlaiseksi päähenkilöksi esityksessä, jossa suuren määrän eri vuosikymmeniin ja -satoihin sekä eri paikkoihin sijoittuvia tapahtumia ja ihmisiä pitäisi muodostaa katsojan mielessä temaattinen yhteys.

En ole varma, muodostuuko se. Kohtauksesta toiseen siirrytään kyllä tyylikkäästi, välillä juuri aikaa laskostaen, mutta tiivistettyjen tarinoiden ydin saattaa vauhdissa jäädä katsojalta sisäistämättä.

Runollisen kirjan lukuisat teemat sekä kulttuuriset ja historialliset viittaukset houkuttavat pitämään ne mukana myös näyttämösovituksessa, mutta karsimattomuus hämärtää sanomaa.

Esimerkiksi: Kirjan aloittaa kertomus metsästäjästä, joka pyytää ampumaltaan peuralta anteeksi, kun leikkaa tämän pään. “Sinä olet minun. Mutta muista. Minäkin olen sinun”, sanoo metsästäjä. Peuran pää sanoo antavansa anteeksi, koska nyt siitä tulee vuorostaan metsästäjä.

Ihmisen ja eläinkunnan yhteinen todellisuus, riippuvuus, loputon kiertokulku nousevat romaanissa esiin siellä täällä. TTT:ssä peura kuitenkin vain vilahtaa esityksen alussa. Koska tarinaa ei kerrota, peuran hahmo ei yhdisty mihinkään.

Köyhä virolainen maalari on löytänyt yhteyden mallin ja maalamansa kuvan välillä. Kuvassa Sonja Arffman ja Miko Helppi.

PEURAN ilmestymisen jälkeen alkaakin mainittu junamatka 1400-luvulta, renessanssin Firenzestä, jossa kerjäläismunkki Girolamo Savonarola poltattaa suurella turhuuksien roviolla kaiken, mikä ei hänestä ole ihmiselle hyväksi tai tarpeen, kuten maalaukset ja jalometallit. Kunnes päätyy roviolle itse.

Kullan ihmiset kuitenkin pelastavat roviolta, sulattavat sen irralleen ruhtinattaren hyvän ja pahan tiedon kaulakorusta jalokivineen sekä valavat sen arkiseksi kauhaksi. Myöhemmin kulta ja jalokivet sijoitetaan ihmeitä tekevän Jekaterina Laulajan ikonia suojaavaan koristeelliseen riisaan. Osa himoitusta jalometallista päätyy lopulta Stalinin leireiltä 1950-luvun Helsinkiin.

Jokaiseen paikkaan ja aikaan liittyy historiaan nivoutuva tarina ihmisistä vallassa ja vallan alla, mutta toimivina yksilöinä. Yhdessä kullan matkan kanssa seurataan ihmisten rakkauden ja jumaluuden kaipuuta, pyrkimystä yhteyteen toisten kanssa.

Yhteyttä vahvistaa myös näissä tarinoissa taide, sen kokeminen ja tekeminen. Esityksessä pannaan tanssiksi ja lauletaan usein. Jekaterina Laulajan voikin tulkita Pyhäksi Katariina Bolognalaiseksi, taiteilijoiden ja muusikoiden suojelypyhimykseksi.

Tarinoiden ketjussa seuraamme ihmiskohtaloita muun muassa juutalaisgettossa, Medicien Venetsiassa, katolisessa Krakovassa, Virossa, Katariina Suuren Venäjällä ja Stalinin gulagissa. Jonnekin pysähdytään pidemmäksi, jonnekin lyhyemmäksi aikaa.

ESITYKSEN lopun pitkiin kohtauksiin on ladattu ehkä eniten Saision ilkikurisuutta, mutta kokonaisuuden punainen lanka jää epäselväksi.

Teoksesta välittyy kuitenkin, että “elämä kaikessa runsaudessaan saattaa olla itsensä tarkoitus”, kuten Esa Mäkijärvi kirjoittaa Passio-romaanin arviossaan Demokraatissa.

Esityksen näyttelijät saavat olla monena. Vaikka sekä kirja että esitys koostuu henkilökohtaisista draamoista, henkilöhahmot on luonnehdittu nopeilla vedoilla. Mahdollisuutta syviin psykologisiin tulkintoihin ei ripeän tahdinkaan vuoksi ole.

Kaikki rakentavat silti rooleistaan kiinnostavia ja persoonallisia. Varsinkin Minna Hokkanen liikkuu hahmoissaan herkullisesti komediallisesta tyylittelystä hiljaiseen murheeseen. Pentti Helin on vakuuttava vallanpitäjä ja Hiski Vihertörmä eloisa kasakka ja mahtailija. Maiju-Riina Huttunen löytää tulkintoihinsa monia sävyjä ja lauluunsa mystistä ajattomuutta.