Bolero, Espanjassa kehittynyt tanssityyli, on toiminut perustana monelle klassiselle sävellykselle.

Jukka Sammalisto

Ranskalainen impressionisti Maurice Ravel (1875 – 1937) sävelsi oman Boléronsa vuonna 1928. Siitä tuli yksi tunnistettavimmista viime vuosisadan sävelteoksista, koneiden vuosisadan eräs musiikillinen peilaus.

Ei niin ihme, että se on antanut nimensä Ravelin elämäkertaelokuvallekin.

Anne Fontainen (s. 1959) ohjaama Boléro keskittyy toki lähinnä sävellyksen vaiheikkaaseen syntyhistoriaan, mutta yrittää raottaa sen varjolla varsin kokoavasti ovea myös Raveliin ihmisenä – tai hieman poikkeavana ihmistyyppinä.

”Ravelin mysteeri” lukee paljon lupaavasti elokuvan julisteessa. Löyhänä pohjana on musikologi Marcel Marnat’n maineikas monografia Maurice Ravel (1986).

Boléro on toki perusteltu lähtökohta tutkia Ravelia, mutta samalla kovin ilmeinen. Pavane kuolleelle prinsessalle (1899) on Ravelilta ehkä toiseksi parhaiten tunnettu, mutta yksityisessä mielessä kenties paljastavampi ja yleisesti rakastetumpikin teos. Sitä Ravel soittaa pianonsa ääressä hetken elokuvassakin.

Luxemburgilaissyntyinen Fontaine muistetaan sekä pitkäaikaisena näyttelijänä – hän oli mukana jo David Hamiltonin Hellissä serkuksissa (1980) – että ohjauksistaan Nathalie (2003) ja Coco ennen Chanelia (2009), joka kilpaili aikanaan elokuvateattereissa Jan Kounenin elokuvan Coco Chanel ja Igor Stravinsky (2009) kanssa.

Ravelin kohdalla temaattista vastaehdokasta ei nyt ohjelmistosta löydy. Eipä 1900-luvulla vaikuttaneista taidemusiikin maineikkaimmista säveltäjistä ole vielä kovin paljon fiktioelokuvia tehtykään.

Moderneihin säveltäjiin perinteisen elämäkertaelokuvan malli ei oikein luonnukaan. Joka tapauksessa Timo Koivusalon Sibeliuksen (2003) rinnalle ei ole suuna päänä rynninyt pyrkijöitä kuin musiikkiakatemian pääsykokeisiin.

SIKÄLI Boléro on piristävä siirto. Valitettavasti elokuva on vain niin pikkunätti, riskitön ja koristeellinen, että sen kerronnan raukea hengitysviiva vaivoin korreloi kuultavan musiikin lyömäsoinnillisesti vakaan tahtiviivan kanssa.

Keskiössä on Ravelin (Raphaël Personnaz) pidäkkeinen rakkaus rahan vuoksi avioliiton solmineeseen Misiaan (Doria Tiller). Suhde syvenee ajan saatossa, mutta pysyy platonisena.

Samaan aikaan Ravel säveltää balettia tanssija Ida Rubinsteinille (Jeanne Balibar), jonka kanssa hän kokee sekä luovuudellista toveruutta että lopulta varsin keskeisiä taiteellisia erimielisyyksiä. Näitä henkilösuhteita ei kuitenkaan luodata kovin perusteellisesti.

Fontaine on luonut esteettisesti kaunosieluisesta Ravelista yllättävän yksiulotteisen hahmon. Hän ei pysty laajentamaan tai syventämään pintakoreaa myyttiä taiteilijasta, joka pystyi elämään toden teolla vain teoksissaan.

Vaikka Ravel säilytti salaperäisyyttään, elokuvan säveltäjä jää oman elämänsä hieman yhdentekeväksi sivustakatsojaksi, joka siirtyy ihmeemmittä mielenliikkeittä tai tunnekuohuitta tilanteesta toiseen. Tuskin hän aivan kone oli, vaikka kuulikin niissä musiikkia.

LEIMALLISESTI Boléro on orkesteriteos, jossa kaksi toistuvaa teemaa antaa vuoron milloin millekin soittimelle.

Boléron rakennetta Fontaine visualisoi ja merkityksellistää kohtuullisesti. Mieleen nousevat kuitenkin helposti muistettavammat kohtaukset toisista elokuvista.

Blake Edwardsin elämäntapakomediassa 10 – nainen kuin unelma (1979) Boléro soi vielä vinyyliltä, vain muutama vuosi ennen cd-levyjen tuloa markkinoille. Bo Derekin näyttelemä nimihahmo halusi rakastella Ravelin klassikon tahtiin – ja John Derekin Bolero (1984) kierrätti sittemmin tätä mainetta vielä sumeilemattomasti.

Mestariteoksestaan Monsieur Hire (1989) yhä ehkä parhaiten muistetun Patrice Leconten lyhytelokuva Le batteur du Boléro (1992) tutki riemukkaan humoristisesti Ravelin teoksen crescendon perimmäistä luonteenlaantua orkesterin rummunlyöjän näkövinkkelistä.

Näihin eri tavoin ytimekkäihin kiteytyksiin verrattuna Fontainen tulkinta on kuin kuminauhalla liian höllästi mitoistaan venytettyä Boléroa. Se tuoksahtaa pinnaltaan tunnelmallisesti kuin estradin samettiverho, mutta itse näytteillepano ei maistu oikein miltään.