”Minun veljeni on kaunis mies, joka rakastaa kauniita naisia, mutta hänellä on ruma sisko. Se olen minä. Minun kohdallani hän tekee poikkeuksen.”

Näin alkaa E.L.Karhun ensimmäinen romaani Veljelleni (Teos 2021) ja samanniminen romaanin teatteriversio Kansallisteatterin Taivassalissa, kun Sara Melleri nousee kuutiomaiselle lavalle nuhjuisessa mekkosessaan, tarttuu uhmakkaasi mikrofoniin ja kertoo meille, mistä on kyse.

E.L. KARHU tunnetaan Suomessa ja kansainvälisesti näytelmäkirjailijana ja dramaturgina, jonka teksteistä ohjatut esitykset ovat saaneet poikkeuksetta kiitosta kriitikoilta ja herättäneet ihastusta yleisössä.

Veljelleni-monologin minäkertoja, sisko, pitää itseään rumana ja lihavana. Hänen maailmansa ei yllä kovin kauas kodin ulkopuolelle. Kansallisteatterin tulkinnassa sitä korostaa lähes samana pysyvä vitivalkoinen tila, jossa tunnelma vaihtuu valojen myötä eri karkkiväreissä. Kun jotain muutosta tapahtuu siskon elämässä, ollaankin poissa kotoa. Silloin psykedeeliset videot rävähtävät silmille ja tajunta laajenee.

SISKO asuu veljensä luona, ja suhde tähän on lähes symbioottinen. Muuta kontekstia katsojille ei anneta. Emme tiedä sisarusten taustaa, asuinpaikkaa tai tapahtuma-aikaa emmekä sitä, miten tähän on tultu.

Päätellä kuitenkin voi, että eletään jossakin kaupungissa ennen kännykkä-aikaa. Sisko täyttää arkeaan seuraamalla veljeään ja tämän tyttöystäväkandidaatteja, joita hän pyrkii juonimaan ulos kuvioista. Suosikkielokuva on Catherine Breillatin A ma soeur (Sisarelleni, 2001), jossa rumana itseään pitävä tyttö seuraa sisarensa seksiseikkailuja.

Sisko kaipaa sosiaalista valtaa, seksiä ja kauneutta, mutta ei saa niitä ja keskittyy addiktionomaisesti saavutettavissa oleviin nautintoihin. Ohjaus painottaa juuri seksuaalisuutta, kehoa ja aisteja. Ulkonäköään vihaava tyttö kieltäytyy kaikesta itsensä kehittämisen ja muokkaamisen eetoksesta. Hän mässyttää estoitta rakastamiaan hedelmäkarkkeja, joita Taivassalin näyttämöllä on kekoina. Näyttelijät poimivat niitä suuhunsa, pyyhkivät tieltään, venyttelevät käsissään ja tallovat.

KANSALLISESSA debytoivan Otto Sadqvistin ohjaus on fyysisempi ja aistillisempi kuin tekstin määrä antaisi odottaa. Esitys ei kuitenkaan hyödynnä kirjan toiminnallisia kohtia vaan kuvaa liikkeellä pikemminkin tunteita.

Lavalla on enimmäkseen vain kertoja-sisko, jota vuorotellen esittävät Niina Hosiasluoma, Sara Melleri, Herman Nyby ja Emma Pälsynaho. Heidän mukanaan siskon ääni ja persoona saa erilaisia sävyjä ja taustaoletuksia. Hosiasluoma on näyttämöllä kuin kotonaan ja luo hahmoonsa itsetietoisen ja humoristisen etäisyyden, Nyby paljastaa hahmon haurauden, Melleri ja Pälsyaho muistuttavat siskon tahdonvoimasta.

Moni on pitänyt Karhun kirjaa vapauttavana ja epäilemättä moni pitää myös esitystä sellaisena. Se on myös loputtomassa itsekeskeisyydessään ja monisanaisuudessaan uuvuttava. Ironiasta ja huumorista huolimatta kuulen ajastimen tikittävän naureskelun taustalla: ”En tiedä, mitä tunnen, paitsi vihaa.”

Esityksen loppu avaa kuitenkin tuuletusikkunan ulos ummehtuneesta sisäilmasta.